Elikkä tosissaan ihan sellaisella iloisella asialla lähdin kirjoittelemaan kuin maailman paras hammastahna. Ja hämmentävintä tässä koko asiassa on se, että vaikken käyttäisi sitä itse, parantaisi se silti huomattavasti elämänlaatuani. 

Mahtipontinen otsikko, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, on nimittäin totta. Tässä on hammastahna, joka muutti elämäni: Theodent. 

Poikaystävälläni on vaikeuksia sietää hammastahnaa suussaan. Tai oikeastaan kurkussaan. Varsinaisten pesuhommien jälkeen, kun koittaa suun huuhtelun hetki, hän haluaa tahnan jäämistä niin vimmatusti eroon, että kuulostaa siltä Kummelin Perintöä odotellessa -sketsin yskä-äijältä. Kröh kröh kröh brĺyöööäärrrghh fläääöööärrgghh yäk yäk yäk. Ja jos hänellä on vaikeuksia sietää hammastahnaa suussaan, on minulla vaikeuksia sietää oksennusääniä kylppärissäni kaksi kertaa päivässä.  

Enter Theodent. 

Ostimme tätä hammastahnaa New Yorkissa toissakeväänä oleskellessamme, puhtaasti pakkaussuunnittelu- ja ulkonäkösyistä. Luuhasimme 24th Streetin ja 7th Avenuen Whole Foodsin luonnonkosmetiikkaosastolla ja ostimme koko liudan tuubeja, pulloja ja purnukoita, vain siksi, että ne näyttivät meidän mielestämme hyvältä. Ja yksi niistä oli tämä ruskeaan pakkaukseen pakattu, kullitettu, kikertävän kukertava hammastahna. Sillä eihän sitä voinut ohittaa.

Hammastahna on luomua, ja siinä on käytetty suklaata (tai tarkemmin sanottuna suklaasta uutettua ainetta nimeltä Rennou™) joka haastaa perinteisen fluorin. Se maistuu melko tavalliselta hammastahnalta. Se täyttää tehtävänsä ihan kuin tavallinen hammastahna. Ja se näyttää siltä, että se on tarkoitettu kuninkaallisille (jollainen salaa ajattelen ansaitsevani olla, edes hampaita pestessä). Ja sen ansiosta en enää odottele perintöä tai taistele oksennusrefleksiä vastaan joka aamu ja ilta!

Tiedän, mitä ajattelet: saahan täältäkin luomutahnoja (vaikkeivät ne olisikaan kullitettuja). Tiedän. Aikomuksenani on testata poikaystävällä myös muita luomuhammastahnoja, jotka eivät ole vaarallisia nielaista. Tämä oli spesiaali ostos, koska hankin sen hänelle joululahjaksi netistä. Hammastahnaksi se on vähän kallis, 11,99 dollaria tuubi (plus tietenkin kohtuuttomat 30 dollarin toimituskulut), mutta ainakaan se ei ole yhtä kallis kuin Theodentin toinen, tehokkaampi hammastahna, joka maksaa 99,99 dollaria yhdeltä vaivaiselta tuubilta. 

Ja ainakin se toimii. Ja se, jos mikä, on minulle mittaamattoman arvokasta. 

(Ja se on kullitettu.)

Jouluiloa! Eikun -olutta. 

Remontin alkamisesta tuli joulukuun alkupuolella kuluneeksi päivälleen kuusi kuukautta. Toissayönä sain keittiön välitilan juuri asennetut kaakelit saumattua, ja köökki on silikoneja vaille valmis. Otin kuvan jokaisesta työvaiheesta, jotta voisin itse ihastella etenemistä, ja koska minulla on tämä blogi, niin minullahan on suorastaan velvollisuus lesoilla sillä täälläkin. (En tosin koskaan ajatellut että saisin tehdä sen vasta kuusi kuukautta myöhemmin, mutta olkoon.)

Tältä keittiö näytti ennen kuin työt aloitettiin. Vuonna 1939 rakennetun talon keittiö oli viimeksi remontoitu arviolta vuonna 1995. Vihasin sitä. (Vaikka 1995 noin muuten olikin kaiken kaikkiaan hieno vuosi.)

Myin koko keittiön pois muutamalla kympillä Tori.fissä, ja vietimme ostajan ja hänen tyttärensä kanssa sunnuntai-iltapäivän keittiötä purkaessa. Oli muuten hauskaa: moukaroimme rumaa keittiötä, kerroimme tarinoita ja kehuimme kilpaa minun musiikkimakuani (mikäs sen mukavampaa). En olisi millään pystynyt purkuun yksin, ja lisäksi ostaja vei kaikki osat pois, vaikka käytti niistä vain muutamia. Tyttären uusi asunto sai pieneen keittokomeroon sopivat kalusteet (ja annoin kaupan päälle vielä vessanpöntönkin). Hän oli ihana, älykäs, mukava, kykeneväinen ja hauska nuori nainen. Tiedättekö, sellainen, jonka nähdessään sitä ajattelee, että vittu mikä luonteeton peruna minä olin tuon ikäisenä.

Tyhjänä tila näytti tältä:

Välissä hioimme ja maalasimme parketin. Lattia osoittautui hankalaksi, sillä kaikissa keittiön kohdissa ei ollut parkettia riittävästi. Ullatus. Toisaalta ongelmahan ei ole koskaan tämännäköinen, sillä rahalla saa vaikka mitä, kuten esimerkiksi pienet, uudet parketinpätkät (jotka nekin muuten asennettiin vasta muutama viikko sitten). Alla on alkuperäinen puulattia, mutta sen esiin riipiminen ei valitettavasti sopinut budjettiin (enkä rehellisesti sanoen halunnut lisaa ullatuksia). Lähes valmiiksi asennettu keittiö näytti tältä:

Tässä kuvassa olemme juuri muuttaneet remppaevakosta takaisin asuntoon. Meillä ei ollut yhtään huonekalua. Nukuimme ilmapatjalla, joka tyhjeni joka yö aamuun mennessä niin, että löysimme itsemme upoksissa lattialta herätyksen hetkellä (ajattelin aina sitä The Curen musiikkivideota, jossa se mies hukkuu patjaansa, ja minun teki mieli tehdä siitä snäppiin oma versio, mutta vitutti niin paljon, etten pystynyt). Elimme Woltilla emmekä istuneet koskaan missään, koska ei ollut mitään, minkä päällä istua. Hana, jonka piti saapua 5-7 päivässä, oli 45 päivää myöhässä, joten keittiöömme ei tullut vettä, eikä astianpesukonettakaan saanut käyttää. (Ai niin ja lisäksi meidän vessassa ja suihkussa ei kummassakaan ollut ovea.) Good times. 

Sain hankittua pöydän ja muutamia tuoleja, ja ergonomisesti arveluttavasta pahvilaatikkotyöpöydästä päästiin eroon. Hanakin saapui vihdoin (ja teki minut onnelliseksi), mutta välitila antoi vielä odottaa itseään. Tämä johtui siis pääasiassa siitä, etten osannut itse päättää, mitä siihen laittaisin. Ihastuin ensin ajatukseen alumiinilevystä, johon voi painaa mitä itse haluaa, mutten osannut päättää väriä. Halusin yhtenä päivänä mintunvihreän lasin, toisena vaaleanpunaiset kaakelit, kolmantena mustan, mattapintaisen levyn. Myöhemmin päädyin marmorijäljitelmäkaakeleihin, jotta puolitoista kuukautta odoteltu musta hana pääsisi oikeuksiinsa. Mutta menisi vielä kaksi kuukautta ennen kuin ne saataisiin seinään. 

Tämä kuva on otettu eilen. Välitila on paikoillaan. Seinät on maalattu. Hana toimii. Laatat on saumattu (tein ne ihan naamoissa kolmelta yöllä, kun palasin kotiin kostealta läpimärältä illalliselta). Puuttuu enää silikonit ja iänikuiset jalkalistat (jotka tavataan yleensä kuulemma laittaa vasta sitten, kun asuntoa ollaan taas jo myymässä), joten ihan valmista ei vieläkään ole.

Mutta jumalauta että se on kaunis.

(Keittiö on Noblessen keittiö Keittiömaasta (jonka kanssa yhteistyö oli minusta muuten hankalaa ja takkuilevaa), hana merkkiä Nivito jostakin internetistä, kaakelit Kaakelikeskuksesta, pöytä Tampereelta Lielahden kierrätyskeskuksesta, tuolit Tori.fistä ja poikaystävän kaverilta.)

Lue myös: 

• Remonttipäiväkirjat (kun mieli murenee)

• Remonttipäiväkirjat osa II: mitä olen oppinut

Muistoja lapsuudesta on juttusarja, jossa käsitellään 80- ja 90-luvuilta tuttuja kulttuuriklassikoita, joita muksuna kulutettiin. Tällä kertaa käsittelyssä on Otto-nallesta kertovan kirjasarjan ensimmäinen osa: Otto-nalle retkeilee (1984). Otto-nalle retkeilee on elämänmakuinen kasvutarina, jännitysteos pehmolelusta, joka nököttää vuoroin kiven reunalla, puun oksalla tai mihin ikinä nyt täytetyn lelun saa juntattua.

En muista tarkkaan, miten tarina menee, mutta voin hyvin elvyttää tarinan ottamieni kuvien perusteella, jotta te lukijatkin voisitte nauttia seikkailusta. Kas näin siinä kävi:

Otto on kotoisin yksinkertaisesta ajasta, jolloin lapsilla ei ollut edes omia iPadeja ja kylällä liikuttiin paikasta toiseen vesiteitse. Eräänä päivänä Otto lähtee rimpsalle, ja risteilijän baarissa muutaman nautittuaan hän päättää iskeä laivaseuraa menemällä keulaan esittämään klassista Titanic-kohtausta. Laivalla ei ole ainuttakaan mirkkua, joka tajuaisi Oton kulttuurireferenssiä (ehkä siksi, ettei elokuva ole vielä vuonna 1984 ilmestynyt), joten hän masentuu ja ratkeaa ryyppäämään ihan tosissaan.

Ilman sussua jäänyt epätoivoinen Otto heittäytyy dramaattisesti lumpeiden peittämään suohon. Traaginen tapaus herättää niin valtavasti huomiota, että Nick Cave ja Kylie Minogue tekevät siitä kaksitoista vuotta myöhemmin musiikkivideon. Se menestyy valtavan hyvin. 

Huonovointinen Otto antaa ylen Tammerkoskeen. Ohikulkija pitää Otolle puhuttelun, mutta tämä on niin naamat, että luulee puhuttelijan olevan pöllö. 

Otolla katkeaa filmi, ja hän herää päänsärkyyn ulkorappusilta. Hetken silmiä hierottuaan Otto tajuaa olevansa oman kotinsa kynnyksellä, ja hän huokaisee helpotuksesta. Ainakaan hän ei herännyt minkään järkyttävän pehmopupun syleilystä. Mutta sitten hän muistaa – voi saatana! Avaimet ovat hukassa, eikä Otto pääse sisälle. Onneksi ulkona on kaunis päivä.

Sen pituinen se. 

No, okei. Ei siinä ihan noin tainnut käydä. Mutta sen siitä saa, jos kirja perustuu valokuviin pehmolelusta eri paikoissa. Lama-aikaan tämä tosin meni kuin kuumille kiville. (Toim. huom. Myöhemmin kirjoihin käsikirjoitettiin ripaus romantiikkaa, kun Otto-nalle sai itselleen kaverin. Ulla-nalle taisi tosin olla melkoinen pissis: se muun muassa houkutteli Oton ostarille, jossa nallet laskivat mäkeä liukurappusten kaidetta pitkin ja hieroivat itseään ostettaviin tavaroihin ja rikkoivat niitä. En tiedä, miten kirjasarja päättyi, mutta toivottavasti Otto pääsi lopulta parempiin piireihin.)

Lue myös: 

• Muistoja lapsuudesta: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin

• Muistoja lapsuudesta: Nikke Knatterton

Voidaanko puhua hetkinen massiivisesta nuorisoilmiöstä nimeltä LA Beat Beverly Hills 90210 ja siitä, miten käsittämättömän kuuma Luke Per- eikun Jason Priestley 90-luvulla oli? (Team Brandon, muuten, ikuisesti.)

Äidyimme taannoin skumppaillassa kavereiden kanssa keskustelemaan tästä 90-luvun kulttisarjasta ja suorastaan hämmästyimme, miten hyvin osa meistä osasi ulkoa tunnarit, hahmojen nimet, niitä esittäneiden näyttelijöiden nimet, heidän suhdekoukeronsa ja katkaisuhoitonsa. Koska siis olihan se nyt hienoa aikaa: lappuhaalarit, jenkkikoulut, seksiä, huumeita, alkoholismia, machoilua ja Peach Pit.

Sitten muistimme, että oli myös sellainen upea asia kuin keskiviikkoillat ja Melrose Place: maailman siistein asuinkompleksi jonka keskellä oli uima-allas, seksiä, huumeita, alkoholismia, auto-onnettomuuksia, kuolleistanousemisia ja maailmankaikkeuden kieroutunein lääkäri Michael Mancini. (Niin ja siis Shooters oli siistein baari, jota ei koskaan ollut olemassa.)

Muttemme millään onnistuneet päättämään, kumpi sarjoista olikaan ykkönen. Joten eiköhän hoideta homma pois alta tässä ja nyt. 

Kumpi on sinun suosikkisi, Beverly Hills 90210 vai Melrose Place? 

(Ja jatkokysymys: kuka hahmoista olisit?)

(Itsehän olisin tietenkin Beverly Hillsin Andrea Zuckerman, koska se oli ainoa, kenellä oli silmälasit. Melrose Placesta olisin halunnut olla Amanda Woodward, koska se oli niin kuuma tai Jo Reynolds, koska se oli niin cool, mutta oikeasti olin ehkä enemmän Billy Campbell, sellainen ei-minkään-makuinen-tai-näköinen peruna.)

Minulla on paha tapa katsoa joka ikinen tv-sarja ns. tuplana tuoppiin eli tauotta alusta loppuun. Siksi tämä internetintäyteinen nykyaika on kaltaiselleni ihmiselle uskomattoman tuhoisa- eikun nautinnollista: sitä voi helposti maata kotona päiväkaupalla tuijotellen tietokoneen ruutua ja ymmärtämättä todellisesta maailmasta yhtään mitään. (Katsoin kerran työttömänä kaikki Breaking Badin jaksot viikossa. Jaksot ovat vajaan tunnin mittaisia ja niitä on 62. Tarvitseeko minun sanoa lisää?)

Viikonloppuna löysin Netflixistä uuden sarjan, joka on jäänyt minulta aiemmin huomaamatta: Marcella. 

Marcella on brittiläinen rikossarja, joka tempaisee koko lailla ensi hetkestä mukaansa. En uskalla sanoa siitä sanaakaan enempää, jotten pilaisi nautintoa muilta, mutta sanottakoon sen verran, etten ymmärrä yhtään, miksei tästä ole kohkattu missään. On meinaan ihan saatanan hyvä! (Lähtökohta on klassinen: jo poliisin hommat taakseen jättänyt tyyppi alkaa tutkia tapausta, joka liittyy hänen vuosia sitten tekemäänsä tutkintaan. Erona kliseisiin lähtökohtiin tässä on se, ettei poliisi ole mies eikä alkoholisoitunut, vaikkei sekään kieltämättä enää kovin uutta ole. Mutta hei - if it ain't broke...)

Ja tavallaan parasta on, että Marcellasta on tehty toistaiseksi vain yksi tuotantokausi. Se tarkoittaa sitä, että sen katsominen imee elämästäs- siis kestää todennäköisesti vain pari päivää. Siis kunnes seuraava tehdään.

Muita viime aikoina katsomiani suosikkisarjoja suoratoistopalveluista:

Rikos, trilleri

• Stranger Things (Netflix)

• The Fall (Netflix)

• Jinx (HBO)

• Jälkiä jättämättä (Netflix)

Draama

• The Knick (HBO)

• Masters of Sex (HBO)

• Olive Kitteridge (HBO)

• Nurse Jackie (HBO)

Komedia, kevyempi genre

• Lovesick (Netflix)

• Silicon Valley (HBO)

• Jane the Virgin (Netflix)

Seuraavaksi kiinnostaa

• Westworld (HBO)

• Mildred Pierce (HBO)

• Black Mirror (Netflix)

• River (Netflix)

Lue myös: 

• 3+1 kuuma(hko)a syytä katsoa The Fallia

• Kyrväke ja muut onnistuneet suomennokset

• Gordon Ramsay haluaa pesää

(Kuva: kuvakaappaus/Netflix)

Parrakkaat metsämiehet ovat kuumaa kamaa. Ainakin jos valtamedioita on uskominen. Parta on pop, ja kuka tahansa itseään kunnioittava naimaikäinen hetero naishenkilö haluaa miehen, jonka leukaperiä sellainen koristaa. (Disclaimer: muista, että tämä koko blogi on yksi iso vitsi.)

Minunkin poikaystävälläni on parta. Ehkä siksi olenkin oppinut parrakkaan miehen kanssa asumisesta muutaman asian, joita kukaan ei muistanut kertoa minulle aiemmin. Nyt kerron ne. Asiat, joita kukaan ei koskaan lausu ääneen. 

• Partakarvat muistuttavat yllättävän paljon häpykarvoja

• Niitä ei melkein huomaa, kunnes yhtäkkiä ei huomaakaan mitään muuta

• Asunto näyttää siltä, että siellä olisi tanssittu alasti ja hinkattu häpykarvoja toisiinsa niin kovasti, että niitä on rapissut joka paikkaan (tosin en tässä suinkaan väitä, etteikö niinkin olisi voinut tapahtua, krhm)

• Häpykarvan näköiset karvat eivät ole kovin kivoja tyynyllä

• Eivätkä paistinpannussa

• Tai lavuaarin reunalla

Että ei mulla sitten muuta.

Superbloggaaja, idolini, ystäväni Juliaihminen julkaisi tällä viikolla blogissaan näköjään minun ajatuksiani nillittämällä retuperällään olevasta kielenhuollosta. Julian suosikkiriesa on turha sanaväli ja sen mukana väliviivan väärinkäyttö (Rainbow-vissy vs. Rainbow -vissy  jne). Molemmat asioita, jotka saavat myös oman verenpaineeni nousemaan. 

Mielestäni on kuitenkin olemassa jotakin vielä hirveämpää, ja siitä joutuu kärsimään erityisesti joulun tienoilla, koska alennusmyynnit vaanivat lähes jokaisen nurkan takana. Ja se on tämä:

-40 % alennus

Ja mikäs siinä sitten vituttaa? No minäpä kerron.

Alennus ei voi olla miinusmerkkinen. Alennus voidaan mitata prosenteissa, jolloin tuotteen hinnassa on neljänkymmenen prosentin alennus. Tai sitten voidaan sanoa, että kaupan kaikki tuotteet ovat miinus neljäkymmentä prosenttia. Mutta ei voi olla sellaista asiaa kuin miinus neljänkymmenen prosentin alennus. 

MIC DROP.

Lue myös:

• Yhdyssanaturhakkeista

• Lyhyt Neiti Etsivä -sanasto

Se on täällä. Joulukuu! Kuukausi, jolloin paskainen hiekk- eikun valkea lumi peittää maan ja ihminen on toiselle entistäkin vittumaisemp- eikun hyvä. Jolloin ihmeitä odotetaan turh- eikun tapahtuu ja luonto panee meitä halval- eikun parastaan.

Aika, jolloin muistetaan lähimmäistä tönimällä sitä kassajonoss- eikun rakkaudella ja lämmöllä, ja jolloin keskitytään siihen, mikä on perseest- eikun kaunista. 

Joulukuu, kausi, jolloin rahalla ei saa vittu mitää- eikun ole merkitystä ja ahneu- eikun rakkaus kukoistaa. Kun lapset rääkyvät ja kinuavat muovista sälää silmät kimalt- eikun odottavat joulun saapumista, ja ihmisten sydämet ovat (tyhjää) täynnä. 

Mutta onneksi on sentään snäppijoulukalenteri - ajanhukkaa jokaiselle päivälle.

snapchat:@tiiamarietta.

Lue myös:

• Joulumieli eli näin sen saa

Siskoni löysi viikonloppuna vintiltä vanhan ystäväkirjan, johon olin tietenkin kirjoittanut. Kahdesti. (Mistä muuten johtuu, että kaikkein ihaninta oli lapsena kirjoittaa itse niihin ystäväkirjoihin? Vanhassa ystäväkirjassani kirjoituksista yli puolet on omiani.) 

Minua ei yllätä yhtään, että mielimusiikkiani oli (todennäköisesti vuonna 1989) Lambada, että paras lukemani kirja oli Prinsessa Ruusunen tai että harrastin pienon soittamista.

Siinäkään ei ole mitään kummallista, että katsoin kuusivuotiaana mielelläni Pikku Kakkosta tai Puoli Kuusi -ohjelmaa (muistatteko sen, se oli kyllä huippu), mutta länsisaksalainen pornosarjis Nikke Knatterton (jonka muuten edelleen haluan kirjoittaa mieluummin Knakkerton) hämmästyttää hiukan.

Moni varmasti muistaa tämän piirrossarjan, jossa juro, kaljuuntuva yksityisetsivämies seikkailee lähinnä alusvaatekuvauksissa, strippareiden pukuhuoneessa tai alastonmallien keskellä piippu huulessa ratkomassa pseudorikoksia. Ohjelmassa on sarjakuvamainen kertojaääni, jonka on tarkoitus parodioida sarjakuvanarratiivia metatasolla (tai jotain). Rakastin erityisesti juuri ohjelman ilmeetöntä kerrontaa: se tuntui siltä, että katsoisi jotakin aikuisten ohjelmaa (tosin sen olisi voinut päätellä myös sarjassa nähtävien tissien määrästä). Sarjaa alettiin esittää Suomen televisiossa vuonna 1989, jolloin minäkin sitä ilmeisen omistautuneesti seurasin. (Wikipediasta opin, että Knattertonin äidin nimi on Corinna Pimpsberg, josta muuten takuulla tulee seuraava Starbucks-nimeni.)

Mieleeni on piirtynyt eräs tietty sarjan osa, joka löytyi melko varmasti joltakin VHS-nauhalta, jota kerta toisensa jälkeen hinkattiin. (Se sisälsi Knattertonin lisäksi todennäköisesti satunnaisia jaksoja Lurppaa, Melukylän lapsia ja Kippari-Kallea.) En millään muistanut, mitä siinä tapahtui, vaikka osat siitä ovat muistoissani hyvin selkeitä.

Mutta sitten tajusin, että on olemassa sellainen asia kuin internet. Sieltä onnistuin nimittäin löytämään sen nimenomaisen Nikke Knattertonin jakson, joka mieleeni, sieluuni ja identiteettiini on hartaasti 1900-luvun loppupuolella kaiverrettu. Nauttikaa: https://www.youtube.com/watch?v=yiQx0ssDwrE

(Sekin on muuten vähän hassua, että olen kirjoittanut molempiin ystäväkirjamerkintöihin haluavani olla isona talonmaalaaja. Remonttia edelleen tekevä nykyminäni toivoo, että olisin lapsena jahdannut unelmiani hiukan määrätietoisemmin.)

Lue myös: 

• Muistoja lapsuudesta: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin

• Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

• Pikku Pirkko Päärynä ja muuta herkkää runoutta

Pääsin tällä viikolla osallistumaan HOK-Elannon ensi vuoden kampanjaviinien valintaan. (I know, mitä hittoa.) Meitä oli valintatilaisuudessa ravintola La Famigliassa neljä henkilöä, ja viinit oli tässä vaiheessa jo karsittu kolmeen pariin: kolme valkoviiniä ja kolme punaviiniä. HOK-Elannossa haluttiin antaa tavan kansalle mahdollisuus vaikuttaa viinien valintaan. Ja jos minä jotakin olen, on se tavan kansalainen.

Tehtävämme oli maistella viinejä, jutella niistä ja valita niiden joukosta sellaiset, joita HOK-Elannon ravintoloissa ensi vuonna tarjotaan. Ei mitään paineita tai sillee.

Osa meistä tiesi viineistä paljon (en minä), osa taas ei juuri mitään (minä). Tykkään kyllä juoda viiniä ja tiedän, mistä pidän, mutta olen huono kuvailemaan niitä tai vertaamaan niitä toisiinsa. Hyvään tilaisuuteen siis eksyin. 

Sanoja, joilla kuvailin vertailtavia viinejä: hyvä, ihan hyvä, maistuu ihan punaviiniltä ja jotenkin sellainen. Termit on siis hallussa. 

En usko hienosteluun, mutta myönnän, että tunsin itseni viinintuntijoiden seurassa vajavaiseksi ja yksinkertaiseksi. Siksi päätinkin muodostaa pienen viinisanaston, joka perustuu yksinkertaisesti sanoihin ja niiden muistamiseen. En osaa yhdistää näitä mihinkäään oikeisiin makuihin, joten näillä ei ole siis mitään tekemistä varsinaisesti viinien kanssa. Että sillä tavalla hyödyllinen listaus.

Turhat (eli ne, mitä itse valintatilaisuudessa käytin): hyvä, kiva, viinin makuinen, kyllä tykkään ihan

Turvalliset (eli ne, joita uskaltaa sanoa, vaikkei mitään mistään tietäisikään): marjaisa, tumma, kevyt, hapokas (uskalias heittää Kola-Olli -vitsin tähän väliin)

Vaikutuksentekijät (eli ne, jotka ilmaisevat sinun maistaneen viinejä ennenkin, tosin näitä käytettäessä kannattanee tietää, mitä ne tarkoittavat): tamminen, kermainen, monivivahteinen, tanniininen

Abstraktit (eli sellaiset, joita voi käyttää missä tahansa tilanteessa, koska kukaan ei tiedä mitä ne tarkoittavat): sisarellinen, dekadenttinen, laser-mainen, diplomaattinen

Itse keksityt (eli ne, joiden toivon tulevan osaksi jokaisen viinisanastoa): yhdeksänkymmentälukulainen, vesselöitynyt, tulee ihan mieleen Joaquin Phoenix, suokkari

Elikkä tosissaan toivon kovasti että vihreäkorttisten ravintoloiden ensi vuoden viinipari on teidänkin mielestä sellainen ihan hyvä. (Se julkistetaan helmikuussa.)

Tiedättekö, mikä parantaa mielen ihan tosi paskanakin päivänä? 

Kuvat kissan tassuista.

Ja tietysti muutenkin kuvat pulleasta kisusta. Laatikossa, matkalaukussa, sylissä, matolla, lattialla...

Mutta sitten sitä muistaa, minkä näköinen asunto on, kun hoidossa on kissa, jonka vuoksi luovutaan asuintiloista, siisteydestä, sisustuksesta, omasta rauhasta ja järkevistä keskusteluista (kissanhoitajien keskustelut menevät jatkuvasti suurinpiirtein näin: "Kisukisuuuuu!" "Voi ei miten söpö!" "Kisuuu!" "Kato nyt!" "Kisukisuuuuuuu, kisukisuuuuu!"). 

Kuvat: minä

Malli: Kisukisuuu (also known as hoitokissa Fanni)

Lokaatio:

remonttikohde

koti

Lue myös:

• 12 hämmentävää kuvaa puhelimen kamerarullasta

• Tonnin seteli -ilme, kissaversio

Jotkut lapsuuden lelut, kirjat ja tv-sarjat ovat täysin käsittämättömiä nykypäivän valossa. Niin käsittämättömiä, että minun oli pakko aloittaa niistä juttusarja. 

Ensimmäisenä käsittämättömänä kulttuuriteoksena Peukku-kirjasarjan klassikko-osa Peukun äiti lopettaa tupakoinnin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että tämä ei ole tuttu omasta lapsuudestani. Ystäväni kertoi tästä minulle pari viikkoa sitten. Mutta älkäämme antako sen haitata menoa - syväluotaava analyysi onnistuu siitä huolimatta!

Ihan ensimmäiseksi haluaisin kiinnittää huomion siihen seikkaan, että kirjan päähenkilö Peukku on todellakin irrallinen peukalo. Kirjan. Kuvakirjan, johon voisi piirtää vaikka minkälaisen, mielikuvituksellisen, värikkään, lapsia kiinnostavan hahmon. Irrallinen peukalo. Jonka äiti tupakoi. (1980-luku oli oikeasti yhtä rusehtavankellertävän monotonista kuin se valokuvissa vaikuttaa. Myös ihmisten mielissä.)

Toiseksi haluan ilmaista arvostukseni Peukku-kirjojen kuvitusta kohtaan. Tuo tupakansavu on uskomatonta! Vaikka Peukun äiti näyttääkin vähän siltä kun se oksentaisi häpykarvoja.

Tarina kulkee jotakuinkin näin: Peukku yrittää piirtää, muttei pysty, koska sankka savupilvi estää paitsi näkemisen, myös hengittämisen. Savun takaa paljastuu tupakoiva äiti. Peukku suuttuu niin, että muuttuu punaiseksi. Äitihän oli luvannut lopettaa! On äiti toki yrittänyt, mutta huonolla menestyksellä. Peukku päättää auttaa äitiä lopettamisessa ja heivaa tupakat mäkeen. Nyt loppuu se sauhuttelu! Peukun äiti tarvitsee kuitenkin jotakin korvaavaa tekemistä. Ensin hän ryhtyy kutomaan, ja kutoo kutomasta päästyään. Sitten hän rupeaa leipomaan, ja leipoo niin ettei loppua näy - ja syö kaikki leipomuksensa. Mutta mikään ei riitä: äiti on nyt koukussa herkkuihin. Peukku keksii nyysiä äitinsä karamellit, ja panee tämän juoksemaan perässään. Juokseminen on katsos terveellisempää kuin tupakointi tai herkuttelu. Äiti ihastuu lenkkeilyyn ja tajuaa, ettei enää tarvitse tupakkaa - tai karkkejakaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

(Peukun arveluttavat seikkailuthan eivät tähän pääty. Pieni tutkimus osoittaa, että kirjasarjan muissa suomenkielisissä osissa Peukku muun muassa katsoo yötä. Varsin kiinnostavan ja monipuolisen kuuloinen teos.)

Ruotsinkielisissä (alkuperäis-) teoksissa Peukulla (Tummen) on muuten seikkailukaveri. Dockis on kuvan perusteella joko karvainen hammas, nenäliinatollo tai lapsen piirros. Vaan ei: Dockis onkin nukke, jonka Peukun äiti (ex-tupakoitsija) on Peukulle ommellut. On siis yhtä hyvä ompelija kuin minä. (Kuva: Tre Sandberg)

Dockis ei tietääkseni esiinny ainoassakaan suomenkielisessä teoksessa, mutta ruotsia sujuvasti puhuva ystäväni keksi, että Dockis voisi olla meillä vaikkapa Nukkeli. Että siitä vaan suomentamaan! Tosin mietin, pitäisikö kirjoja muutenkin päivittää, tupakointi kun ei nykyisin ole enää yhtä yleistä kuin kirjan ilmestymisen aikaan vuonna 1981. Jos Helsingin kaupunki saisi päättää, uusi versio olisi varmaan Peukun äiti lopettaa somettamisen. 

Peukun äidin nikotiiniriippuvuudesta lisää videomuodossa: https://www.youtube.com/watch?v=q9Hc_8L2btE

(Peukku-kirjojen kirjoittajilla on myös kokonainen kirjasarja pikku kummitus Lapasesta, ja siihen kuuluu DVD, jonka nimi on Pikku kummitus Lapanen ja setä Riukuliini. En tule käsittelemään sitä tässä juttusarjassa.)

No, miten on - muistatteko Peukun?

Lue myös:

• Romanttinen kirjevihko vuodelta 1995

• Lapsuuden haaveammatit

• Rusina onkin rypäle ja muut oivallukset

On niin hyggeä, ettei kukaan huomaa, että teekupissa on lusikan sijaan haarukka, koska kaikki lusikat ovat tiskissä. #arnejacobsen #hygge

Jos olet käynyt internetissä viimeisen vuoden aikana, et ole voinut olla törmäämättä trendikkäiseen tanskalaistermiin hygge. Euroopan coolein kansa on tehnyt parhaan mahdollisen: loikoilusta muodikasta. Ja termikin alkaa olla kaikilla hallussa. Ei tarvitse kuin ladata kuva punaviinilasista, teemukista, kynttilöistä tai villasukista sosiaaliseen mediaan, eikä aikaakaan kun joku kommentoi "sähän hyggeilet" tai "no nyt on hyggeä".

Uutisissa on kerrottu, että tanskalaiset aikovat nyt brändätä hyggen oikein vientituotteeksi. Ajattelin sitten, että mehän voisimme täällä Suomessa tehdä saman. Miksi ei? Kehitetään yksinkertaisille, täysin arkisille asioille hupaisan kuuloisia, käsittämättömiä kirjainyhdistelmiä, jotta niihin saadaan miellyttävä sointi. Sellainen, joka sanoo, että tämä on sinun aikaasi. Sinä ansaitset tämän. Ja tällaisia ne voisivat olla: 

Plöddä

Kun juot lasista, jossa ensin luulet olevan vettä, ja sitten säikähdät, että siinä onkin vissyä, mutta sitten tajuat, että siinä onkin kuitenkin vettä. Ihanaa!

Nylorgo

Kun lähdet salille, mutta unohdat jumppatrikoot kotiin, ja päädyt body pumpiin mustissa 20 denierin sukkahousuissa, jotka ovat liian ohuet, mutta hei, nauti!

Dormorbby

Kun panet illalla pään tyynyyn ja silmät kiinni, ja sen sijaan, että nukahtaisit, alat pyöritellä ajatuksia päässäsi. Ensin mielessä rullaa pikkuinen kela huomisen päivän askareihiin liittyen, sitten vähän suurempi koko loppuvuoden hommista, sitten iso kela siitä, oletko saavuttanut elämässäsi sen, mitä olisi pitänyt, sitten valtava identiteettikela, jota seuraa massiivinen eksistentiaalikela, ja valvot hermorauniona vielä puoli viideltä aamulla miettimässä, onko jumalaa, kuolemaa, ihmisiä tai merkitystä olemassakaan. Tämä on omaa aikaasi!

Nyhhe

Kun katsot uutiset telkkarista. Olet ansainnut sen!

Nyhhe-flermg

Kun telkkarista tulee uutiset, muttet jaksa katsoa niitä, sillä katsot mieluummin kahdeksatta kertaa uusintana tulevaa brittidokumenttia ihmisistä, joilla on nukke-, lihavuus- ja peruukkifetissejä. Sinun hyvinvointisi on tärkeintä!

Glögblergh

Kun kiskaiset toimiston pikkujouluissa niin armottomat perseet, että muistat suudelleesi jotakuta, lyöneesi jotakuta toista ja yrjönneesi kolmannen päälle, muttet muista, kuka niistä kolmesta olikaan pomosi Mervi, eikä glögi maistu vuosiin. Mutta hei, sä olet ansainnut tämän!

Shiddy

Kun käyt pöntöllä ja onnistut vääntämään erityisen hyvät ja nautinnolliset paskat. Elämästä täytyy nauttia!

Flrgbba

Kun huomaat, ettet ole laittanut ruokaa kotona yhdeksään päivään, koska olet tilannut kaikki ruokasi Woltilla suoraan kotiin. Ja aiot tehdä niin tänäänkin, vaikka tililläsi on vain 13,40 euroa. Tämä on sinun aikaasi!

Bloggnoe

Kun sinulla ei ole mitään asiaa, mutta haluat kirjoittaa blogia, joten päädyt keksimään itseksesi uusia sanoja, jotta saisit elämääsi eikun blogiisi jotakin sisältöä. Nauti!

Olen katsonut tällä viikolla Netflixistä rikossarjaa The Fall aamusta iltaan. (Joku varmaan sanoisi toimintaani trumpillisuuden todellisuuden välttelyksi, mutta itse kutsun sitä parhaaksi asiaksi, mitä voin tehdä housut jalassa. Tai melkeinpä ilmankin.) Tiedän, ettei sarja ole ihan uusi, ja suurin osa teistä on varmaan ihan että suositteleeko tuo tampio seuraavaksi uutuussarja Sopranosia, mutta jos The Fall on mennyt minunkin kaltaiseltani ohi, ehkä niin on käynyt jollekin muullekin. Plus - nyt on oikea aika katsoa koko satsi alusta loppuun, kun herkkua on kokonaiset kolme kautta valmiina (ja spoilerina kerrottakoon, ettei kolmoskausi pääty ärsyttävään cliffhangeriin). Sarja on karmaisevan koukuttava, eikä sen ihanuutta vähennä yhtään se, että pääosissa hilluu tällaisia tyyppejä:

1. Jamie Dornan

Unohda 50 Shades ja räätälöityihin pukuihin tärkätty sliippijätkä. The Fallissa Jamie Dornan on realistisesti nuhjuinen, parrakas ja seksikäs perheenisä (niin ja murhaaja, mutta sehän on sivuseikka). Ja se irkkuaksentti? Oh ma gawd. (Kuva: Helen Sloan / Netflix)

2. Gillian Anderson

Halusin 90-luvulla useasti olla punatukkainen, enkä vähiten ah-niin-ihanan Dana Scullyn ansiosta. Ja niin kuin kaikille 90-luvun asioille käy, on Gillian Andersonkin muuttunut X-Files-ajoista ainakin kuusisataa kertaa kuumemmaksi. (Miksei muuten minullekin voisi käydä niin?) (Kuva: Helen Sloan / Netflix)

3. Colin Morgan

Jos tykkäät menninkäisen näköisistä miehist- eikun Benedict Cumberbatchista, tykkäät todennäköisesti myös Colin Morganista. Hän on kuin Cumberbatchin irlantilainen ghettoversio. Tai Cumberbatch on kuin Morganista tehty nukke. Oli miten oli - tyccään. (Kuva: Helen Sloan / Netflix)

+1. John Lynch

Sille, joka tykkää vähän kypsemmästä. Ja jos ei, niin onhan sen vieressä tuo Anderson. (Kuva: Netflix)

Olen Turussa toimittajille, juontajille ja tuottajille tarkoitetussa hyvinvointikuntoutuksessa (johon viittaan mielelläni termillä rehab). Asun seitsemän muun toimittajan kanssa kylpylähotelli Holiday Club Caribiassa koko viikon, ja aikamme kuluksi me jumppaamme, treenaamme, keskustelemme ja opettelemme elämänhallintaa ja hyvinvointitaitoja. 

Itse päätin heti suhtautua viikkoon lomana. Täältä käsin on hankala tehdä töitä, joten päätin olla edes yrittämättä. (Fiksua, right?)

Ja jottei ankeahko rehab-ympäristö pilaisi lomalarppiani, pyysin sisäisen Xzibitini apuun. Xzibit, pimp my kuntoutus!

https://vimeo.com/189890143

(Lisää laadukasta sisältöä Snapchatissa @tiiamarietta.)

Tänä älypuhelinten ja taskutietokoneiden modernina aikana, kun voimme napsia kuvia kaikesta, mihin silmämme ulottuvat ja lähettää ne näkymättömästi kumppanin tai kaverin taskuun, napsimme kuvia todellakin kaikesta, mitä eteemme sattuu. 

Ajattele nyt. Sen sijaan, että kuvailisit kiinnostavaa tapettia tai kaakelia äidillesi puhelimessa, otat siitä kuvan ja lähetät sen tekstarina hänelle. Kun reissussa oleva kämppiksesi saa postissa laskun, et lähetä sitä eteenpäin, vaan tallennat sen kuvana puhelimeen ja välität hänelle sähköpostilla. Et ehkä kuvaile työpalaverissa kadulla näkemääsi mainosta, jonka ideaa voisitte käyttää, vaan otat siitä kuvan ja lataat sen työpaikan slack-tiimiin. Kun selässäsi on luomi, josta olet huolissasi, et vääntäydy hankalaan asentoon peilin eteen - ehei. Otat (tai pyydät jotakuta ottamaan) siitä kuvan, jotta voisit zoomailla tarkemmin, mistä on kyse. 

Kaikki tämä johtaa siihen, että puhelimemme ovat päivä päivältä enemmän pullollaan mitä hämmentävimpiä kuvia, joista on kontekstista irrotettuna mahdotonta ymmärtää, mihin ne liittyvät. (Parasta on muuten, kun Facebook tekee niistä sellaisia slideshow-spektaakkeleita: sain kerran villillä teknomusiikilla ryyditetyn kuvakavalkadin kirjanpitokuiteistani wohoo-tyyppisellä neonvärisellä Saturday Night! -otsikolla. Ystäväni sai puolestaan kokoelman rautakaupan tuotekuvia, kun oli Motonetissä shoppaillessaan varmistanut miesystävältään, oliko tämä nyt se liima/ruuvi/saha mikä minun piti ostaa. Ihania muistoja!)

Tässä minun puhelimeni rullasta löytyvät hämmentävimmät kuvat - ilman filttereitä ja asiaankuuluvine selityksineen. 

28. heinäkuuta. Tämän kuvan otin demonstroidakseni, miten paha mieli Snapchatin "kokeile kaverin kanssa" -tekstistä tulee, kun ei ole kaveria. Tulkitsen tämän kautta yksinäisyyttä modernissa yhteiskunnassa (ja ennen kaikkea näytän tosi hyvältä). Lisää yhtä laadukasta matskua löytyy nimimerkin @tiiamarietta takaa.  

6. elokuuta. Instagramiin tarkoitettu ruokakuva, joka jäi jostakin tuntemattomasta syystä käyttämättä. Kokeneen remontoijan ravitseva välipala: mehujäätelö ja jallupaukku.

14. elokuuta. Kaverini otti sääristäni niin hyvän kuvan Flow-festareilla, että pyysin häntä lähettämään sen minulle. Jotta muistaisin, miten hyvältä sääreni näyttivät 2016. I kid you not. 

15. elokuuta. Minulla ei ole minkään valtakunnan aavistusta siitä, mitä tarkoitusta tämä kuva palvelee (toisin kuin kaikkien muiden kohdalla). Näen kuvassa sumeat jalat ja Snapchat-filtterin, joten todennäköisesti kyseessä on jotakin suunnattoman hyödyllistä ja merkittävää esimerkiksi tuleville sukupolville.

19. elokuuta. Katso, kulta, kelmutin suihkun tulevien veritöiden varalta! #dexter

28. elokuuta. Sain synttärilahjaksi maailman pienimmän kalakukon suoraan Kuopiosta. Pic or it didn't happen.

31. elokuuta. No tälle kuvallehan on tietenkin ihan päivänselvä syy: mallia huoneentaululle! Tai sisustustarralle olohuoneeseen. Tietenkin.

29. syyskuuta. Puhelimeni on lähestulkoon tukossa pullean kisun kuvista, mutta tämä vie kyllä voiton kaikista. (Mihinkään tätä ei voinut kuitenkaan ladata, koska kisu kisuuu:n ympärillä on niin paljon sotkua, joka ei someen sovi.)

4. lokakuuta. Tuossa noin. Siinä on.... jotakin. Jotakin siinä on. 

6. lokakuuta. Nuo ovat minun polveni. Älä edes kuvittele mitään muuta. 

9. lokakuuta. Tuossakin on... tuota... jotakin. Siinä niin. On on.

20. lokakuuta. Kuva, josta koko postaus sai alkunsa. Toivon todella, että kuvassa ovat minun farkkuni, eivätkä kenenkään muun. 

Kas näin. Kaiken maailman pask- eikun ihmeellisyyksiin me aikaamme ja puhelimemme muisteja käytämme. En tykkää sanasta haaste, mutta jakakaa ihmeessä omasta puhelimestanne löytyvät randomeimmat otoksenne! 

Minua ahdistaa ihan sietämättömän paljon ajatus esiintyä kuvissa uimapuku päällä, olkoonkin uimapuku kaikkien unelmieni saksalaisvalmisteinen täyttymys, mutta selätän tässä postauksessa pelkoni. Pakotin siskoni miehen kuvaajaksi, ja kuvia otettiin niin paljon, että kuusivuotias siskontyttöni sanoi minulle tänään odottaessaan kärsimättömänä lähtöä uima-altaalle: "Noniin, ota uikkarit ja pyyhe ja avaimet ja uikkarinkuvausvälineet mukaan, mennään jo!"

Minulla meni tovi vakuutellessa sille, etten kuvaa uikkareitani yleensä joka päivä. Että tämä on erikoistapaus, koska Lidl. Se ei ymmärtänyt millään, miksi ihmeessä joku olisi kiinnostunut minun uikkaristani, enkä osannut sanoa muuta kuin että se taitaa olla minun herutteluni syytä. Sitten vietin hetken potkien itseäni sääreen. Tampio, olet ihan itse asettanut itsesi tähän asemaan. 

Kuvat on yritetty ottaa niin kaukaa, ettei niissä näy, kuinka äärimmilleen saumat on venytetty. Tarkkasilmäinen katsoja saattaa kenties huomata, etteivät mustat raidat säily täysin mustina, jos uikkarin pingottaa liian ison ruhon ylle. Mutta päällä se on (vaikkei sukeltaessa oikein pysy), ja tältä se näyttää: 

Jes!

Lue koko Lidlin uikkari -saaga:

• Lidlin uimapuvun metsästys

• Update: Lidlin uikkari

• Lidlin uimapuku: final chapter

• Lidlin uikkari: tulikoe

Ah, Espanja. Tuo auringonpaisteen ja virtaavan halpisviinin luvattu maa. Vuoriston, rantamaisemien ja lukemattomien mustanruskeiden silmien mekka. 

Ja saatanallinen verenpaineen nostattaja. 

En kyllä sitten ymmärrä mikä perkele näitä paikallisia vaivaa, kun niillä ei ole koskaan kiire minnekään. Ei liukurappusissa, ei kaupan kassalla, ei jonossa, ei edes töissä.

Eivätkä ne onnistu ikinä tekemään kahta asiaa yhtä aikaa. Jos ne kävelevät kadulla ja vierustoveri alkaa jutella, ei auta. Pakko pysähtyä kuuntelemaan. Koska jalkojen nostelu vuorotellen on täysin mahdoton tehtävä, jos keskustelee samalla. Niin on myös kassan näpyttely tai viivakoodien lukeminen. Haluaisitko jutella ja väistää samalla muita ihmisiä? Ehei! Täällä keskitytään yhteen asiaan kerrallaan. 

Keskittymisvaikeuksista kielivät myös nämä paikalliset kaakelit.

Toisaalta enhän minä oikeastaan ymmärrä, minne minulla muka on niin kiire. Mutta kun nämä tällaiset tilanteet on vaan hoidettava pois alta ja päästävä eteenpäin. Ai minne? No EN MINÄ TIEDÄ. Mutta päästävä on, ja mielellään tuhahdeltava mielenosoituksellisesti matkalla. Koska voittaja on se, joka on ensimmäisenä ja vähän vihaisena paikalla. Ai missä? No en minä tiedä sitäkään, mutta ensimmäisenä siellä ollaan. Takuulla. 

Tänään ostin yhdestä kaupasta vahingossa väärän tuotteen. Kun menin vaihtamaan sen toiseen, kävin kolmen asiakaspalvelijan luona ja jonotin kahdessa eri jonossa. Oli vuoronumeroa ja monivalintatehtävää. Vaihtoani hoitava myyjä printtasi tulostimella neljä sivua asiakirjoja palautusta varten. Laitoin niihin kaksi allekirjoitusta, ja kolmen uuden kuitin pinoon vielä yhden. Enkä tietenkään voinut vaihtaa tuotetta toiseen, koska ne olivat - luoja paratkoon - eri hintaiset. Ensin piti palauttaa yksi ja sitten veloittaa toinen, koska kortinlukija menisi muuten sekaisin. Otsani verisuoni uhmaavana tykyttäen hillitsin haluni kertoa myyjälle, että ei muuten menisi. Että tätä tehdään tuolla meillä 4000 kilometrin päässä ihan koko ajan. 

Mutta on tämä Espanja kyllä sitten ihana paikka.