Muistoja lapsuudesta on juttusarja, jossa käsitellään 80- ja 90-luvuilta tuttuja kulttuuriklassikoita, joita muksuna kulutettiin. Tällä kertaa käsittelyssä on Otto-nallesta kertovan kirjasarjan ensimmäinen osa: Otto-nalle retkeilee (1984). Otto-nalle retkeilee on elämänmakuinen kasvutarina, jännitysteos pehmolelusta, joka nököttää vuoroin kiven reunalla, puun oksalla tai mihin ikinä nyt täytetyn lelun saa juntattua.

En muista tarkkaan, miten tarina menee, mutta voin hyvin elvyttää tarinan ottamieni kuvien perusteella, jotta te lukijatkin voisitte nauttia seikkailusta. Kas näin siinä kävi:

Otto on kotoisin yksinkertaisesta ajasta, jolloin lapsilla ei ollut edes omia iPadeja ja kylällä liikuttiin paikasta toiseen vesiteitse. Eräänä päivänä Otto lähtee rimpsalle, ja risteilijän baarissa muutaman nautittuaan hän päättää iskeä laivaseuraa menemällä keulaan esittämään klassista Titanic-kohtausta. Laivalla ei ole ainuttakaan mirkkua, joka tajuaisi Oton kulttuurireferenssiä (ehkä siksi, ettei elokuva ole vielä vuonna 1984 ilmestynyt), joten hän masentuu ja ratkeaa ryyppäämään ihan tosissaan.

Ilman sussua jäänyt epätoivoinen Otto heittäytyy dramaattisesti lumpeiden peittämään suohon. Traaginen tapaus herättää niin valtavasti huomiota, että Nick Cave ja Kylie Minogue tekevät siitä kaksitoista vuotta myöhemmin musiikkivideon. Se menestyy valtavan hyvin. 

Huonovointinen Otto antaa ylen Tammerkoskeen. Ohikulkija pitää Otolle puhuttelun, mutta tämä on niin naamat, että luulee puhuttelijan olevan pöllö. 

Otolla katkeaa filmi, ja hän herää päänsärkyyn ulkorappusilta. Hetken silmiä hierottuaan Otto tajuaa olevansa oman kotinsa kynnyksellä, ja hän huokaisee helpotuksesta. Ainakaan hän ei herännyt minkään järkyttävän pehmopupun syleilystä. Mutta sitten hän muistaa – voi saatana! Avaimet ovat hukassa, eikä Otto pääse sisälle. Onneksi ulkona on kaunis päivä.

Sen pituinen se. 

No, okei. Ei siinä ihan noin tainnut käydä. Mutta sen siitä saa, jos kirja perustuu valokuviin pehmolelusta eri paikoissa. Lama-aikaan tämä tosin meni kuin kuumille kiville. (Toim. huom. Myöhemmin kirjoihin käsikirjoitettiin ripaus romantiikkaa, kun Otto-nalle sai itselleen kaverin. Ulla-nalle taisi tosin olla melkoinen pissis: se muun muassa houkutteli Oton ostarille, jossa nallet laskivat mäkeä liukurappusten kaidetta pitkin ja hieroivat itseään ostettaviin tavaroihin ja rikkoivat niitä. En tiedä, miten kirjasarja päättyi, mutta toivottavasti Otto pääsi lopulta parempiin piireihin.)

Lue myös: 

• Muistoja lapsuudesta: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin

• Muistoja lapsuudesta: Nikke Knatterton

Siskoni löysi viikonloppuna vintiltä vanhan ystäväkirjan, johon olin tietenkin kirjoittanut. Kahdesti. (Mistä muuten johtuu, että kaikkein ihaninta oli lapsena kirjoittaa itse niihin ystäväkirjoihin? Vanhassa ystäväkirjassani kirjoituksista yli puolet on omiani.) 

Minua ei yllätä yhtään, että mielimusiikkiani oli (todennäköisesti vuonna 1989) Lambada, että paras lukemani kirja oli Prinsessa Ruusunen tai että harrastin pienon soittamista.

Siinäkään ei ole mitään kummallista, että katsoin kuusivuotiaana mielelläni Pikku Kakkosta tai Puoli Kuusi -ohjelmaa (muistatteko sen, se oli kyllä huippu), mutta länsisaksalainen pornosarjis Nikke Knatterton (jonka muuten edelleen haluan kirjoittaa mieluummin Knakkerton) hämmästyttää hiukan.

Moni varmasti muistaa tämän piirrossarjan, jossa juro, kaljuuntuva yksityisetsivämies seikkailee lähinnä alusvaatekuvauksissa, strippareiden pukuhuoneessa tai alastonmallien keskellä piippu huulessa ratkomassa pseudorikoksia. Ohjelmassa on sarjakuvamainen kertojaääni, jonka on tarkoitus parodioida sarjakuvanarratiivia metatasolla (tai jotain). Rakastin erityisesti juuri ohjelman ilmeetöntä kerrontaa: se tuntui siltä, että katsoisi jotakin aikuisten ohjelmaa (tosin sen olisi voinut päätellä myös sarjassa nähtävien tissien määrästä). Sarjaa alettiin esittää Suomen televisiossa vuonna 1989, jolloin minäkin sitä ilmeisen omistautuneesti seurasin. (Wikipediasta opin, että Knattertonin äidin nimi on Corinna Pimpsberg, josta muuten takuulla tulee seuraava Starbucks-nimeni.)

Mieleeni on piirtynyt eräs tietty sarjan osa, joka löytyi melko varmasti joltakin VHS-nauhalta, jota kerta toisensa jälkeen hinkattiin. (Se sisälsi Knattertonin lisäksi todennäköisesti satunnaisia jaksoja Lurppaa, Melukylän lapsia ja Kippari-Kallea.) En millään muistanut, mitä siinä tapahtui, vaikka osat siitä ovat muistoissani hyvin selkeitä.

Mutta sitten tajusin, että on olemassa sellainen asia kuin internet. Sieltä onnistuin nimittäin löytämään sen nimenomaisen Nikke Knattertonin jakson, joka mieleeni, sieluuni ja identiteettiini on hartaasti 1900-luvun loppupuolella kaiverrettu. Nauttikaa: https://www.youtube.com/watch?v=yiQx0ssDwrE

(Sekin on muuten vähän hassua, että olen kirjoittanut molempiin ystäväkirjamerkintöihin haluavani olla isona talonmaalaaja. Remonttia edelleen tekevä nykyminäni toivoo, että olisin lapsena jahdannut unelmiani hiukan määrätietoisemmin.)

Lue myös: 

• Muistoja lapsuudesta: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin

• Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

• Pikku Pirkko Päärynä ja muuta herkkää runoutta

Jotkut lapsuuden lelut, kirjat ja tv-sarjat ovat täysin käsittämättömiä nykypäivän valossa. Niin käsittämättömiä, että minun oli pakko aloittaa niistä juttusarja. 

Ensimmäisenä käsittämättömänä kulttuuriteoksena Peukku-kirjasarjan klassikko-osa Peukun äiti lopettaa tupakoinnin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että tämä ei ole tuttu omasta lapsuudestani. Ystäväni kertoi tästä minulle pari viikkoa sitten. Mutta älkäämme antako sen haitata menoa - syväluotaava analyysi onnistuu siitä huolimatta!

Ihan ensimmäiseksi haluaisin kiinnittää huomion siihen seikkaan, että kirjan päähenkilö Peukku on todellakin irrallinen peukalo. Kirjan. Kuvakirjan, johon voisi piirtää vaikka minkälaisen, mielikuvituksellisen, värikkään, lapsia kiinnostavan hahmon. Irrallinen peukalo. Jonka äiti tupakoi. (1980-luku oli oikeasti yhtä rusehtavankellertävän monotonista kuin se valokuvissa vaikuttaa. Myös ihmisten mielissä.)

Toiseksi haluan ilmaista arvostukseni Peukku-kirjojen kuvitusta kohtaan. Tuo tupakansavu on uskomatonta! Vaikka Peukun äiti näyttääkin vähän siltä kun se oksentaisi häpykarvoja.

Tarina kulkee jotakuinkin näin: Peukku yrittää piirtää, muttei pysty, koska sankka savupilvi estää paitsi näkemisen, myös hengittämisen. Savun takaa paljastuu tupakoiva äiti. Peukku suuttuu niin, että muuttuu punaiseksi. Äitihän oli luvannut lopettaa! On äiti toki yrittänyt, mutta huonolla menestyksellä. Peukku päättää auttaa äitiä lopettamisessa ja heivaa tupakat mäkeen. Nyt loppuu se sauhuttelu! Peukun äiti tarvitsee kuitenkin jotakin korvaavaa tekemistä. Ensin hän ryhtyy kutomaan, ja kutoo kutomasta päästyään. Sitten hän rupeaa leipomaan, ja leipoo niin ettei loppua näy - ja syö kaikki leipomuksensa. Mutta mikään ei riitä: äiti on nyt koukussa herkkuihin. Peukku keksii nyysiä äitinsä karamellit, ja panee tämän juoksemaan perässään. Juokseminen on katsos terveellisempää kuin tupakointi tai herkuttelu. Äiti ihastuu lenkkeilyyn ja tajuaa, ettei enää tarvitse tupakkaa - tai karkkejakaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

(Peukun arveluttavat seikkailuthan eivät tähän pääty. Pieni tutkimus osoittaa, että kirjasarjan muissa suomenkielisissä osissa Peukku muun muassa katsoo yötä. Varsin kiinnostavan ja monipuolisen kuuloinen teos.)

Ruotsinkielisissä (alkuperäis-) teoksissa Peukulla (Tummen) on muuten seikkailukaveri. Dockis on kuvan perusteella joko karvainen hammas, nenäliinatollo tai lapsen piirros. Vaan ei: Dockis onkin nukke, jonka Peukun äiti (ex-tupakoitsija) on Peukulle ommellut. On siis yhtä hyvä ompelija kuin minä. (Kuva: Tre Sandberg)

Dockis ei tietääkseni esiinny ainoassakaan suomenkielisessä teoksessa, mutta ruotsia sujuvasti puhuva ystäväni keksi, että Dockis voisi olla meillä vaikkapa Nukkeli. Että siitä vaan suomentamaan! Tosin mietin, pitäisikö kirjoja muutenkin päivittää, tupakointi kun ei nykyisin ole enää yhtä yleistä kuin kirjan ilmestymisen aikaan vuonna 1981. Jos Helsingin kaupunki saisi päättää, uusi versio olisi varmaan Peukun äiti lopettaa somettamisen. 

Peukun äidin nikotiiniriippuvuudesta lisää videomuodossa: https://www.youtube.com/watch?v=q9Hc_8L2btE

(Peukku-kirjojen kirjoittajilla on myös kokonainen kirjasarja pikku kummitus Lapasesta, ja siihen kuuluu DVD, jonka nimi on Pikku kummitus Lapanen ja setä Riukuliini. En tule käsittelemään sitä tässä juttusarjassa.)

No, miten on - muistatteko Peukun?

Lue myös:

• Romanttinen kirjevihko vuodelta 1995

• Lapsuuden haaveammatit

• Rusina onkin rypäle ja muut oivallukset

Olen haaveammatissani. Minusta on ihanaa olla toimitttaja, vaikka kaikki tekemäni työt eivät olekaan ihan unelmista rakennettuja. En muista, että olisin lapsena koskaan haaveillut toimittajuudesta (vaikka leikin kyllä monesti mediatalon pamppua, koska julkaisin useita täysin mielipuolisia lehtiä, kuten Tessi-tehtävälehti, jonka yksi puuha oli neliruutuinen ristikko). Muistan kuitenkin muutaman muun haaveammatin:

Tarhan keittäjä

En halunnut päiväkoti-ikäisenä mitään muuta niin paljoa kuin sujauttaa harsomaisen, paperisen suihkumyssyn päähäni ja hämmennellä itseni kokoisia, höyryäviä kattilallisia pinaattikeittoa. En tiennyt mitään keittäjän työtä hienompaa. Sitä paitsi päivän saisi aina hengailla itseni ja kavereideni kaltaisten kivojen viisivuotiaiden kanssa - mikä voisi olla parempaa? Päiväkotini keittäjän kutittelutaidoilla saattoi myös olla osuutta haaveammatin rakentumiseen: tyyppi, joka on niin hyvä kutittelija, tekee varmasti siistiä työtä.

Sihteeri

Suosikkipuuhaani lapsena oli ottaa vastaan mielikuvituspomolle tarkoitettuja viestejä ja soittopyyntöjä ja kuljeskella ympäriinsä kyniä ja papereita pullollaan oleva käsilaukku olalla keinuen. Rakensin itselleni hiuspannasta ja lyijykynänpätkästä headsetin, johon asiakkaat soittelivat ihan solkenaan. Nyt vanhemmiten mietin, miksen halunnut olla sihteerin sijaan se, jolle viestit toimitetaan, mutta syy taitaa olla vain siinä, ettei toimitusjohtaja päässyt täyttelemään kiinnostavia soittopyyntölomakkeita. Niihin sai laittaa rasteja ruutuun ja kaikkea.

Ihotautilääkäri

No, okei, en oikeasti tiedä, mikä lääkäri haaveissani olin, mutta sen tiedän, että stetoskoopit tai kuumemittarit eivät liittyneet unelmieni lääkärin työhön. Tämä ei myöskään ollut niitä saunan alalauteilla touhuttuja millanen sulla on -tyyppisiä lääkärileikkejä. Minulla oli tapana asetella kaverin selälle märkiä talouspaperin paloja ja kuoria niitä sitten iholta pinsettien avulla. Nyt kun tarkemmin miettii, ehkä kyseessä olikin face/off-henkinen plastiikkakirurgiahaave.

Kirjailija

Vaikken muista koskaan tietoisesti lapsena halunneeni toimittajaksi, unelmoin ala-asteella vuosikausia siitä, että saisin olla kirjailija. Tosin silloisessa lapsen mielessäni kirjoituskoneella naputtelemani puolikkaat liuskat riittäisivät lukijoilleni, ja kirjoittamisen sijasta päätyöni olisikin itse asiassa hengailla Stephen Kingin kanssa hedelmätoffeita syöden ja Christine tappaja-autosta keskustellen.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Tosielämässä minusta tuli ensin sosionomi, lastentarhanopettaja ja nuoriso-ohjaaja ja sittemmin toimittaja. Mutta jos ihan totta puhutaan, peitän kotona vieläkin kokkaillessani joskus hiukseni suihkumyssyn alle ja unelmoin salaa Stephen Kingistä.