Posts tagged häpeä
Yöllinen häpeäpankki eli mikä sinua valvottaa öisin

Tiedät varmasti tunteen: kello on puoli kolme aamuyöllä ja yrität nukkua muttet pysty, koska sanoit vuonna 1996 ”kiitto” kun et osannut päättää sanoisitko kiitos vai kiitti. Tai kun otit 7-vuotiaana liikennevaloissa isää kädestä kiinni, mutta käsi ei ollutkaan isän. Tai kun pomo kysyi kolme vuotta sitten palaverissa että ”olisko sulla Tiia tähän jotain lisättävää” ja sinulla meni kupla kurkkuun ja äänesi kuulosti hassulta kun sanoit että ”ei kyllä tässä tuli kaikki tarpeellinen”.

häpeä valvottaa.jpg

Kutsun tätä ihastuttavaa kokemuskokoelmaa yölliseksi häpeäpankiksi. Olen tehnyt omaani talletuksia jo päiväkoti-ikäisestä asti, joten sinne on kertynyt mukavasti materiaalia sitä varten, että aivot ja sielu voivat tehdä sieltä lukuisia nostoja etenkin öisin kello 2.37. Viimeisimmän talletuksen tein viime viikonloppuna, kun kävin kaupassa.

Edelläni kassalla oli nuori nainen, joka oli unohtanut maksukorttinsa kotiin, joten ajattelin tarjoutua maksamaan hänen ostoksensa (tarkistin toki ensin että niitä oli tosi vähän, koska minulla on pankissa lähinnä häpeää, ei rahaa). Jostakin syystä onnistuin töksäyttämään ”eiksulloo rahaa vai”, eikä nainen sitten oikein halunnut ottaa apuani vastaan. Eikä ihme, koska olin niin töykeä. Hän sanoi että ei hätää, hän asuu ihan vieressä, ja minä tyttö vastasin siihen että ”no niin määki mitä sitte” (no oikeasti en sanonut loppuun ”mitä sitte”, mutta olisin yhtä hyvin voinut sanoa). En tiedä miksi sanoin niin mutta nyt kyllä hävettää. Tätä on kiva miettiä sitten ensi yönä ja jonakin yönä vaikka 16 vuoden päästä.

Yöllisen häpeäpankin talletusten ominaispiirteisiin kuuluu se, että tapahtuman muut asianosaiset tuskin muistavat koko asiaa enää muutaman minuutin päästä, mutta itse vatvoo sitä öisin vielä kymmeniä vuosia (case in point: vuoden 1996 ”kiitto”-katastrofi). Olen ajatellut, että ilmiö johtuu varmaan siitä, että meillä on yleisesti ottaen tässä ajassa asiat liian hyvin, ja sielumme kerta kaikkiaan kaipaavat vähän merkityksetöntä tuskaa, joka tulee esiin öisin koska silloin on kaikkein tuskaisinta valvoa sen äärellä. (Olen kuitenkin lukenut internetistä joka on luotettava lähde, että kyse on ilmeisesti jostakin primitiivisissä reaktiosta: yritämme suojella itseämme ja valmistautua siihen, ettemme tekisi virheitä toiste. Luolamiehiä siis valvottivat todennäköisesti häpeän tunteet siitä että perkeles kun toissavuonna se karhu söi minun vaimoni, ensi kerralla en kyllä anna tällaisen tapahtua. Ajatukset ilmenevät pääasiassa öisin, koska aivot ovat ns. tekemistä vailla, levossa.)

Omia suosikkitalletuksiani ovat ne, kun sanoin lukion ruotsintunnilla vahingossa “merci” vaikka kyseessä oli tosiaan ruotsin, ei ranskan tunti. Ja se, kun olin Ranskassa vaihto-oppilaana ja puhuimme kansainvälisessä ryhmässä erilaisista sanonnoista, ja kerroin hykerrellen että meillä Suomessa sanotaan että it’s raining like from the ass of a person named Esteri eikä ketään naurattanut.

Kysyin instassa, mikä muita valvottaa öisin ja sain muun muassa tällaisia vastauksia (kiitos kaikille, valitsin tähän satunnaisesti osan):

  • Kassalla kerran meni "näin" ja "nonni" sekasin ja hihkaisin asiakkaana olevalle vanhemmanpuoleiselle pukumiehelle "NÄNNI".

  • Olin about 4v kun äidin kaveri oli käymässä. Olin saanut uuden mekon päälle ja hehkutin kovaan ääneen kuinka mulla ei ole housuja johon äiti korjasi "kai sulla alushousut on". Tätä häpeän vielä näin 21 vuotta myöhemmin.

  • Joskus 15 vuotta sit rupesin nauraa yhdelle mun ihastuksen jutulle niin paljon että siitä tuli sellasta röhkimisnaurua.

  • Ysiluokan ekana koulupäivänä elokuussa 1994 rinnakkaisluokan söpö Markus Parkkinen yhtäkkiä moikkasi mua käytävällä. Meinasin sanoa ”terve!”, mutta sitten ajattelinkin sanoa ”heippa!”, joten huusin Markus Parkkiselle ”HERVE!”. Kukaan muu ei kuullut, Markus Parkkinen tuskin huomasi, itse kelaan kohtausta päässäni repeatilla kauhusta väristen yöstä toiseen yhä.

  • Vuonna 2006 juoksin puolimaratonin ja vaihtarikaverini yleisössä otti minusta kuvia viimeisillä kilometreillä. Ja mä näytin keskareita!!!! Kun piti näyttää peukkuja. En tiiä miksi. Hävetti. Vieläkin hävettää.

  • Joku tuntematon irlantilainen kehui vuonna 2009 mun kaverin asua ja mä luulin et se kehu mua ja sanoin thank you.

  • Olin viisivuotiaana sukuloimassa ruotsissa. Kiitin ruoasta hyvin intternässönäälisti sanomalla ”danke schön”.

  • Se kun puhuin töissä Teppo Nummisen kaa ja änkytin koska menin niin puihin tilanteessa koska hei TEPPO NUMMINEN.

  • En tiedä miten mutta kaksi kertaa elämässäni olen onnistunut nostamaan käteni etusormi ojossa juuri sillä hetkellä pystyyn, kun kaveri on kumartunut minua kohti ja etusormeni on livahtanut kaverini nenän sieraimeen. Edelleen hävettää joka kerta ja naulitsen sormeni nyrkkiin tämän kaverin läsnäollessa.

  • Joskus 5-vuotiaana olin pulkkamäessä mummin ja äitin kaa ja huusin onnellisena "MUMMI MUMMI MUN MUMMI!" ja halasin mummia takaapäin. Ainut vaan että ei se ollutkaan "mun mummi" vaan joku vieras nainen. Siis edelleen tää tulee vähän väliä mun mieleen ja mun kaikki sisäelimet menee kasaan.

  • Pieraisin yläasteen liikkatunnilla vatsalihasliikettä tehdessä. Vuonna 2004. Edelleen se hiipii öisin mieleen juuri kun olen nukahtamaisillani.

  • Meillä oli ala-asteella yökoulu. Mentiin jotain peliä ja pelinjohtaja valitsi osallistujat osoittamalla (valittujen piti sit mennä istumaan erikseen). Mun vieruskaveri valittiin, mut luulin että osoittaja tarkoitti mua ja menin istumaan sinne pelaajien joukkoon.

  • Olin 17-vuotiaana hesessä töissä ja olin viemässä asiakkaalle hampurilaista ja otin sen numerolätkän sijasta asiakkaan juoman ja lähin kävelee takas keittiöön.

  • Vaatekaupassa esittelin farkkuja itselleen etsineelle asiakkaalle pillumalleja pillimallien sijaan.

  • Kehuin kuinka hyvän perhelomakohteen asiakkaat oli valinnu mutta saatoin vahingossa sanoo perselomakohteen. Tää saatto myös käydä kaks kertaa. Tosin ottaen huomioon että oltiin Kanarialla niin kyllä mielestäni käy sekä perseily- että perhekohteeksi.

  • Joskus ekoilla ruotsin tunneilla käänsin lauseen "Titta, där står Kalle!" "Titta, tuolla seisoo Kalle!" Luulin siis, että Titta on nimi eikä käynyt mielessäkään, että se voisi tarkoittaa "katso".

  • Mä kutsuin opea äidiksi vahingossa tokalla luokalla vuonna -96 ja nolottaa edelleen.

  • Uusi brittityökaveri sanoi ekalla tapaamisella että ”nice to meet you”, johon tietenkin vastasin supliikkinaisena ”thank you”.

  • Äänsin kerran koulussa Los Angelesin ”Los Eintsöls”. Los enkelit. Hävettää vieläkin.

  • Joskus ala-asteella minun piti puhua "yhteyttämisestä" mutta puhuinkin "yhdynnästä".

  • Mua hävettää edelleen näin 15 vuotta myöhemmin, että MEINASIN vastata lukiossa enkun tunnilla väärin johonkin superhelppoon kysymykseen vuodenajoista.

  • Joskus 1997 kieppeillä oltiin Ahvenanmaalla telttailemassa ja olin juuri alkanut opiskelemaan ruotsia. Kaupassa piti kassalla maksamisen jälkeen treenata ruotsia ja sanoa, että tack och hej, joka sitten jännityksen vuoksi vissiin jäi pelkkään "tacko"-sanaan. Edelleen hävettää ja valvottaa öisin! Tacko vaan.

  • Mä kiinnitin kuntosalin vessassa bodya eli niitä saamarin neppareita haarovälissä kun joku avas sen vessan oven. No enpä sit laittanu vessaa lukkoon ja siinä kasuaalisti olin levittänyt jalkani ja ronkin alapäätä. Tämä pitää joskus hereillä.

  • Kävelin kerran vahingossa poikien telttaan yöllä vessasta tullessani ehkä 11-vuotiaana partioleirillä.

  • Kirjotin monta vuotta sitten ihastukselle stormzyn sijasta stormsy, ja vaikka oon nykyään ihan eri tyypin kanssa kihloissa jne, niin jostain syystä öisin tää palaa mun mieleen ja punastun edelleen. Mitä vittua.

  • Kerran teininä kuulin jossain ripariliitännäisessä tapaamisessa, että sämpylät paistetaan suurtalouskeittiössä höyryuunissa ja en tiedä miksi, mutta huusin kovaan ääneen että yööööök ällöttävää (koska höyry?) ja muiden mielestä olin outo, että miksi ällöttää. En osannut perustella eikä oikeasti edes ällöttänyt, mut eihän sitä nyt enää voinut sanoa. Mietin tätä toisinaan. Oon 32v.

  • Viiden vuoden takainen Barcelonan loma. Innoissani puhuin respalle muutamaa vuotta aiemmin opiskelemaani espanjaa. Kolmantena päivänä tajusin puhuneeni ranskaa, jota olin opiskellut 15 v aiemmin.

  • Kun ostin mun entisten oppilaiden markkinakojusta jotain ja lompakon välistä tippu nuuskapussi siihen niiden myyntipöydälle. Nelosluokkalaiset tapitti hämmentyneinä kun noukin sen ihan muina naisina.

  • About yhdeksän vanhana partiossa, koko ryhmä kokoontuneena saman pöydän ääreen, anatomiasta mitään tietämättä pyysin kaverilta pöydän toisella laidalla terskaa lainaan kynän teroittamista varten.

  • Sanoin väärässä paikkaa keskustelua "joo". Siis joskus 6 vuotta sitten, ihan peruskeskustelussa kaverin kanssa.

  • Hävettää ihan sikana edelleen että n. 15 vuotta sitten ihmettelin yhdelle kaverille, miks yks tuttu pitää sen tyttärellä aina peppipitkätossulettejä. En varmaan koskaan tuu pääsee yli et olin niin pöljä.

  • Olen kaupan alalla töissä. Nyt koronan aikaan kaupat ovat kääntäneet ne kuittikoneet asiakkaalle päin. Minä tyytyväisenä menin asioimaan kauppaan ja ostokset maksettuani nappasin kuitin ja kysyin kassalta että otatko kuittia ja ojensin hänelle omaa kuittiani.

  • Itseänihän hävettää edelleen, että kolmannella luokalla, 26 vuotta sitten enkun tunnin opettaja kyseli tunnilla, että "what is a color you don't like?". Olin viitannut ja kun oma vuoro tuli, unohdin täysin mitä piti vastata. Vastasin punainen villapaita päällä "red", vaikka piti sanomani "brown".

  • Menin joskus muutama vuosi sitten hirveessä darrassa lähikauppaan ostamaan kortsuja ja pienen maitotölkin. Puolituttu kassa ehdotti että ostaisin isomman pakkauksen koska se oli hassusti hinnoiteltu halvemmaksi kuin pieni. Siis maitotölkki. Mut mä luulin tietty sen tarkoittavan niitä kumeja ja tokaisin että ei kuule oo näiden menekki tässä taloudessa niin suurta että pieni hintaero tuntuis missään.

  • Noin vuonna 2005 maalaistollona tulin isolle kirkolle pikkuserkkuni luokse kyläilemään ja kun sitten steissillä tavattiin sanoin häntä halatessani "tervetuloa!" vaikka se tosiaan olisi ollut hänen repliikkinsä.

  • Ehkä 20 vuotta sitten hehkutin lahjaksi saamaani Seppälän lahjakorttia henkilölle, jolta en ollutkaan saanut sitä. "Tämä tuli niin tarpeeseen!”

Hävettää myös: viestin lähettäminen väärälle henkilölle, laulun tai vuorosanojen unohtaminen, se että väittää kuulleensa/ymmärtäneensä vaikka ei ole kuullut/ymmärtänyt, alastomuus.

Kiitos valtavasti kaikille jotka jakoivat häpeänsä! Noloilemisiin.

Epäonnistumisen cv

Olen halunnut listata urani epäonnistumiset jo pitkään (lol, who doesn’t). Koin, että globaali kriisi ja pandemia on oikea hetki tälle, koska mikä olisikaan parempi paikka pysähtyä omien epäonnistumisten äärelle kuin maailman masentavin tilanne. Jee.

#etäpäivälooks

#etäpäivälooks

Urapolkuni ei ole ollut kovin suoraviivainen. Paitsi jos suorat viivat ovat sellaisia että välillä ne loppuvat seinään ja sitten ottavat takapakkia ja sitten niistä piirtyykin kolmiosainen kukkulajono jonka keskimmäinen kukkula on muita korkeampi ja kaksi sen molemmilla puolilla pieniä jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Olen kokeillut monenlaista ja myös epäonnistunut useasti, vaikka ulospäin saattaa näyttää siltä, että kaikki on ollut minulle jo pitkään selvää. Ai ei näytä siltä? Yhtään? Otan yhteyttä imagovastaavaani.

Asiaan! Tässä lista “urani” epäonnistumisista (valitsin vain sellaisia epäonnistumisia, jotka ovat tarpeeksi massiivisia ansaitakseen paikan epäansioluettelossa. Vähän sama kuin oikeassakin CV:ssä: ei sinne laiteta mitään että “olen käynyt internetissä” vaan sellaisia että “ATK-ajokortti, Pyynikin yläaste, 1997, BOOM”).

2003: Pääsin kuukaudeksi työskentelemään telemarkkinoijana toimistossa, jossa soiteltiin ihmisille ja tarjottiin heille maksullista mahdollisuutta lisätä matkapuhelinnumero puhelinluetteloon. Numeron liittäminen maksoi muistaakseni 50 euroa vuodelta, muttei siinä vielä kaikki, sillä kaupan päälle sai myös puhelinluettelon. Kyllä, luit oikein. Sen paksun kirjasen, joka tuli muutenkin kaikille pyytämättä kotiin. Vihasin työtäni ja olin siinä ihan paska. Join työpäivän aikana niin paljon vettä kuin pystyin, jotta voisin käydä mahdollisimman usein vessassa. Se oli ainoa pätevä syy panna soittotietokone pauselle. Eräänä lauantaina toimistolla järjestettiin superlauantai: provikka tuplattiin ja paikalle tuotiin RedBull-tyttöjä, jotka jakoivat energiajuomaa cheerleader-asuissa. Kysyin, missä RedBull-pojat ovat olivat, koska tytöt eivät olleet minusta itselleni kohdennettu houkutus mennä töihin. En saanut vastausta. Lopetin kuukauden kestoisen työsuhteeni jo kahden viikon jälkeen ja ryhdyin siivoojaksi.

2003: Kun valmistuin lukiosta, kysyin opoltamme, mihin minun kannattaisi hakea kouluun, jos en halua päästä sinne. Tiesin lähteväni ulkomaille, mutta kolmeen kouluun oli pakko hakea, jottei menettäisi työmarkkinatukea mahdollisessa työttömyys- tai työharjoittelutilanteessa. Opo suositteli minulle Tampereen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelylinjaa. Naputtelin sen hakemukseen, ja pääsykoekutsun tullessa menin pääsykokeisiin – ja minä perhana pääsin sinne. Epäonnistuin epäonnistumisessa.

2004: En päässyt opiskelemaan musiikkia, vaatesuunnittelua, sisustusarkkitehtuuria tai ranskaa.

2004: Hain opiskelemaan vaikka mitä (ks ylempänä), ja pääsin Stadiaan opiskelemaan restonomiksi. Orientaatiopäivänä pummin uudelta koulukaverilta kolme röökiä ja lupasin tuoda hänelle seuraavana päivänä röökit takaisin. Ajattelin pääseväni restonomikoulutuksella ravintolaketjun johtajaksi, ja kun ekan päivän puolessavälissä kerrottiin, mistä voi ostaa kokin vaatteet ja turvakengät ihka oikeaa keittiötyötä varten, olin ihan että “hyi en minä tänne mitään ruokaa tekemään tullut vaan muita käskemään” ja lähdin lätkimään. Uusi entinen koulukaverini ei koskaan saanut savukkeitaan. Sorry!

2004: Työskentelin osa-aikaisena krääsäkaupassa Helsingin keskustassa, ja minulle tarjottiin myymälävastaavan paikkaa ketjun Espoon-liikkeestä. En ottanut työtä vastaan, koska en halunnut vastuuta ja pelkäsin, että totun myymälävastaavan kuukausipalkkaan enkä enää koskaan hakisi opiskelemaan (legitiimi pelko sinänsä, koska raha kiinnostaa). Sain potkut seuraavalla viikolla, päivää ennen kuin koeaikani meni umpeen.

2005: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

2005: Sain työn R-kioskilta. Olin Kauppatorin kioskilla harjoittelussa neljä päivää (joiden aikana kiskalle soitettiin poliisit kolmesti ja ambulanssi kerran), ja niiden jälkeen minun piti tehdä yksin yhdeksän tunnin työvuoro. Sisälmykseni vääntyivät solmuun pelkästä ajatuksesta, ja asiaa vakavasti kahdenkymmenen minuutin ajan punnittuani soitin itkuisena paniikissa työnantajalleni ja sanoin, ettei minusta kerta kaikkiaan ole tähän työhön. Kaverini kiusaavat minua luovuttamisesta vieläkin, viimeksi kaksi viikkoa sitten. (Kunnioitan edelleen jokaista ärrän työntekijää valtavasti: yksi ihminen tekee siellä abyyt seitsemäntoista henkilön duunit.)

2005: Hain töihin Taloustutkimukselle osa-aikaiseksi tutkimushaastattelijaksi. En ollut myöhässä työhaastattelusta, mutten varsinaisesti ajoissakaan (kröhöm), ja jotenkin siinä kävi niin, että paikalle pelmahdettuani jouduin tutkimushaastatteluun – en työhaastatteluun. Tutkimus oli tarkoitettu tupakoitsijoille (en ollut sellainen vaikka pumminkin uudelta entiseltä koulukaveriltani kolme tupakkaa edellisenä vuonna), enkä voinut osallistua. En uskaltanut kertoa totuutta, joten esitin tuohtunutta että “ei teille kyllä tällaisia virheitä pitäisi tapahtua”, otin suurieleisesti silmiä pyöritellen minulle tarjotun Stockmannin lahjakortin vastaan ja juoksin (Stockan Herkun juusto-osaston kautta) kotiin.

2006: Halusin Lahden ammattikorkeakouluun opiskelemaan musiikkiteatteria. Pääsykokeissa oli paljon erilaisia tehtäviä – yksi niistä oli suomenkielinen lauluesitys. Menin lavalle ja kohtasin arvioivat opettajat. Yhden heistä etunimi oli sama kuin minun toinen nimeni, Marietta, joka on melko harvinainen nimi. Juttelimme nimestä, kerroin jonkun kaskun, opettajat nauroivat ja minä ajattelin että tervetuloa kouluun, Timpsi, helvetin hyvä veto, paikka on todellakin sinun. Sitten kerroin heille mitä aioin laulaa. Sitten sanoin että halusin ensin laulaa ihan toisen laulun, mutten jaksanut opetella sen sanoja. Siinä vaiheessa näin kun kaikki opettajat, Marietta mukaan lukien, vetivät nimeni yli listasta (ja kirjoittivat nurkkaan “ttu mikä ääliö”).

2006: en päässyt opiskelemaan musiikkia, musiikkiteatteria tai ilmaisutaitoa.

2007: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

2008: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

(Kaikille lienee selvää, etten päässyt opiskelemaan musiikkia. Onneksi. Minusta olisi ollut siihen yhtä paljon kuin minusta oli telemarkkinoijaksi tai R-kioskin myyjäksi tai Taloustutkimuksen haastattelijaksi. En hakenut musakouluihin enää tämän jälkeen. Valmistuin vuonna 2009 sosionomiksi ja vuonna 2014 toimittajaksi, ja harrastan musiikkia enää omaksi ilokseni.)

Epäonnistumisia on lukemattomia muitakin, mutta ne eivät ole piirtäneet sieluuni yhtä syviä jälkiä (enkä ole saanut niistä lahjakortteja). Ensi kesänä minulle tulee täyteen kuusi vuotta yrittäjyyttä, joten olen jo vuosia tehnyt työni pääasiassa kotoa ilman housuja – kuten suuri osa meistä kaikista tällä hetkellä – ja silloinhan ei mikään voi mennä pieleen. Krhm.

Siitä tulikin mieleeni: olen kirjoittanut kotona työskentelystä muutaman jutun, joista saattaa olla näinä vallitsevina aikoina etätyöläisille hyötyä. (Hyöty on termi, jota tässä blogissa viljellään laajalti ja täysin perusteettomasti. Vähän niin kuin näitä sulkumerkkejäkin.)

P.S. Epäansioluettelon ovat tehneet ennen minua ainakin Juliaihminen (joka osasi myös kertoa mistä koko homma on peräisin, menkää lukemaan sieltä), Anna Liljeroos ja Sivuraiteilla-Emilia, joka minut koko hommaan houkutteli.

Ylioppilaskuvani – meemeinä

Pääsin ylioppilaaksi keväällä 2003. Se oli hieno vuosi. Venäläisduo t.A.T.u. joutui esiintymään vaatteet päällä euroviisulavalla, Anneli Jäätteenmäki oli Suomen pääministeri vain ohikiitävän hetken, Britney Spears deittaili Colin Farrellia (KYLLÄ OMG muistatteko tätä) ja julkaisi maailmankaikkeuden parhaimman kappaleen (Toxic), minä tanssin Mr. Brightsidea tuubitopissa Tampereen YO-talolla enkä kerta kaikkiaan arvannut, että voisin joskus saada siitä perkeleellisestä veisusta tarpeekseni.

Kaikkea tätä tapahtui vuonna 2003. Ja sitten sen lisäksi minä pukeuduin tuubitoppiin (tietäjät tietävät: se oli lukiolaistyttöjen vakkariunivormu post-millennium-aikoina) ja kimaltelevalla perhosella koristeltuun epäsymmetriseen hameeseen, ja isäni otti minusta ylioppilaskuvat. Sellaiset kauniit ja eteeriset, klassiset oikeastaan, jotka kestäisivät aikaa. Ihan niin kuin tuubitoppi.

Ja sitten 16 vuotta myöhemmin minä katsoin niitä “aikaa kestäviä kuvia” ja olin ihan että ei saatana, minähän olen meemi. Joten täältä pesee, olkaa hyvät:

tulevaisuus
tempparit
white trash
kesäkumi
runko

Kiitokset isälleni kuvista! (Kysyin häneltä muuten luvan, saanko tehdä näistä pilaa.) Otimme me muutamia sellaisiakin, joissa ei ole esimerkiksi roskista tai traktoria. Sellaisia, jotka kestävät aikaa. Kiitokset myös anonyymille kaverilleni, joka kannusti minua tähän touhuun ja on osan meemiteksteistä takana. Olet ihan persees- eiku kiitos, häpeä on tosi mukava tunne. Toivon että joskus saan auttaa sinua tuntemaan sitä myös.

EDIT: julkaisin näitä kuvia instastoryssani jo pari kuukautta sitten ja moni oli jo silloin kiinnostunut tutustumaan tarinoihin kuvien takana – mikä idea niissä on, mitä niillä haluttiin viestittää, miksi tiettyä tunnelmaa haettiin jne. Olen miettinyt asiaa ja keskustellut siitä isäni kanssa, ja tyly vastaus on, ettei tarinoita ole. Me vaan kuvailtiin. Esim roskista ja traktoria ja risukasaa. Koska miksi ei. Vähän sama tuon tuubitopin kanssa. Mää vaan puin sen päälle koska miksi ei.

Mites teidän yo-kuvat?

7 x megamokat
megamokat.png

Toimituksen blogissa muisteltiin eilen tuoreita ja ei-niin-kovin-tuoreita stipluja henkilökohtaisessa elämänhistoriassa. No, näitähän riittää:

"Mikä mun nimi olikaan?" Olin yläasteikäinen, kun isovanhemmallani oli pyöreät synttärit. Matkustimme kauas Pohjois-Karjalaan ja tiesin, että kun pääsemme, perille, on tupa täynnä sukulaisia, joita täytyy tervehtiä. Hermoilin, että osaan käyttäytyä oikein ja asiallisesti ja halusin oppia ainakin kourallisen nimet. Mummolan olohuoneen seinusta oli vuorattu tuoleilla, joista jokaisessa istui ihminen, jonka olin varmaan joskus tavannut, ja jolle minun piti esitellä itseni yhdessä tuskallisessa letkassa. Isosiskoni meni reippaasti edeltä: "Moi, mä oon Emmi." Ja minä perässä: "Moi, mä oon Emmi." 

"Siinä oli hyvä juoni." Olin Belgiassa au pairina vuonna 2003, ja minut pyydettiin yllättäen naapuriin kaitsemaan lapsia, jotta nuoret vanhemmat pääsisivät elokuviin. Ilta sujui muuten hyvin, mutta ainoa ongelma oli, etten osannut vaihtaa kanavaa televisiosta, kun olin laittanut sen päälle. En myöskään osannut sulkea sitä. Kun lapset jo nukkuivat ja vanhemmat tulivat kotiin, tuli tuutista pehmopornoa. Minua ei kutsuttu naapuriin uudelleen.

"Unohdin." Olimme asuntonäytössä perheeni kanssa, kun olin seitsemänvuotias. Minulla oli lyhyt, hulmuava mekko, jota oli mukava pyöritellä. Nousin kaksikerroksisen paritalon rappuset ylös ja pelleilin ylätasanteella. Äitini pakotti minut lähtemään, kun siskoni huomautti, ettei minulla ollut alushousuja. 

"Unohdin. Taas." Olen kenties joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, miten inhottavaa on, kun unohtaa salille lähtiessään tavaroita. Milloin unohtuu pyyhe, milloin shampoo ja milloin sukat. Alushousujakin unohtuu toisinaan. Eräänä surullisenkuuluisana kertana, kun lähdin salille treenivaatteissa, unohdin pakata mukaan housut. En millään halunnut pukea hikisiä jumppahousuja enää suihkun päätteeksi jalkaan, joten kävelin ylpeänä naisena kotiin pelkät sukkahousut jalassa. 

"En olisi oikeasti halunnutkaan sitä työtä." Hain joskus kymmenen vuotta sitten Taloustutkimukselle töihin, ja minut kutsuttiin ryhmähaastatteluun. Olin hiukan myöhässä, ja juoksin Vallilassa sijaitsevalle toimistolle tukka putkella. Ovella oli mies, jolle pahoittelin vuolaasti antavani huonon ensivaikutelman, kun tulen myöhässä haastatteluun. Mies vakuutti, ettei minulla ole hätää. Hän opasti minut huoneeseen, jossa ei ollut ketään muita, ja avasi powerpoint-esityksen. Ensin hän selitti kysyvänsä muutaman taustakysymyksen. Asuinpaikkaa, ikää ja sensellaista. Ajattelin, että olin ymmärtänyt ryhmähaastattelun konseptin väärin. Sitten hän kysyi, kuinka monta savuketta poltan päivässä. Ihmettelin kysymystä hiukan, mutta vastasin, että en kyllä polta yhtään. Joskus juhliessa, mutten päivittäin. Sitten mies valitteli, että nyt on tapahtunut kyllä virhe, sillä nyt haettiin ihmisiä, jotka polttavat vähintään viisi savuketta päivässä ja minä ajattelin, että mikä ihme tupakkakiintiö Taloustutkimuksen työntekijöillä oikein on. Sitten mies sanoi, että joutuu nyt kuitenkin antamaan minulle sen 20 euron lahjakortin Stockmannille, kun olin kerran tullut tutkimushaastatteluun asti, vaikken edes tupakoinut tarpeeksi. Kiitin ja lähdin.

"En olisi oikeasti halunnutkaan sitäkään työtä." Minua haastateltiin Mango-myymälässä avoinna olevaan työpaikkaan silloin, kun ensimmäinen liike avattiin Aleksanterinkadulle Helsinkiin. Minua hermostutti valtavasti, ja viimeisen vaiheen haastattelutilanne oli rakennettu mahdollisimman pelottavaksi. Olin silloin pimeästi töissä, ja kerroin kuumottavassa pitkän mahonkipöydän yli käydyssä haastattelussa, että minulla ja silloisella työnantajallani tikittää "biologinen kello", ja että meillä on "sanaton" sopimus, että lopetan, jos löydän jotakin parempaa. En saanut työtä. 

"En tiedä, mitä sille tapahtui." Elämäni ehkä noloin kommellus kävi, kun olin silloisen poikaystäväni kanssa Turkissa lomalla joskus vuonna 2002. Olohuoneessa oli lepolasset, jotka taittuivat löhöasentoon vipua vääntämällä. Emme niitä kauheasti käyttäneet, koska lojuimme lähinnä altaalla. Yhtenä päivänä yritin koota sohvaa pystyasentoon, mutta se ei millään suostunut menemään. Runnoin ja rynkytin minkä kykenin, kunnes sohvasta kuului terävä raksahdusten sarja ja sen välistä alkoi tippua kaukosäätimen palasia. Koska olimme 19-vuotiaita, emme osanneet hoitaa tilannetta oikein (eli mennä respaan kertomaan, kuinka kävi) vaan panimme kaken palaset muovipussiin ja kannoimme pussin toiseen kaupunginosaan yleiseen roskikseen. Ensin kaukosäädintä kyseli siivooja, seuraavana päivänä respavirkailija ja lopulta jopa hotellin johtaja. Hän epäili, että olimme varastaneet säätimen ja survoneet sen matkatavaroihimme. Tarjosin hänelle auliisti (ja vilpittömästi, krhm) mahdollisuutta tutkia laukkumme lähtöpäivänä. Hän ei suostunut, mutta muistutti, ettei kaukosäädin toimi muissa televisioissa. Lähdön hetkellä respavirkailijat vielä kuiskasivat hiljaa "hei mitä sille kaukosäätimelle oikeasti kävi?"  Vakuutimme, ettemme tienneet ja lähdimme lentokentälle. Vannoin itselleni ja seuralaiselleni, etten koskaan kerro. Reisillehän sekin näköjään meni.

Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista
timpsi.jpg

Katsoin Netflixistä pari päivää sitten dokumentin nimeltä Mortified Nation, joka kertoo show'sta, jossa tavalliset ihmiset lukevat lavalla lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjojaan, rakkauskirjeitään, kirjoittamiaan runoja ja laulun sanoja. Mitä nolompia tekstit ovat, sen parempi show.

Mortified sai alkunsa, kun sen luoja ja tuottaja löysi vanhan rakkauskirjeen, jonka oli kirjoittanut ihastukselleen varhaisteininä. Hän ryhtyi lukemaan sitä ystävilleen ja huomasi sen huvittavan heitä niin paljon, että muutkin ehkä haluaisivat kuulla sen. Hän oli oikeassa.

Mortifiedista inspiroituneena jaan nyt kanssanne muutaman häpeällisen otteen omasta päiväkirjastani. Haastan teidät tekemään samoin - julkaiskaa joko kommenttiboksissa tai omassa blogissanne noloja tekstejä vanhoista päiväkirjoistanne, rakkauskirjeistänne tai pöytälaatikoistanne. Nolous ja häpeä kunniaan! (Ja linkatkaa pliis mahdolliset postaukset tuohon alle.)

Teini-ikäinen minä, olen pahoillani että teen tämän sinulle. Julkaisen päiväkirjatekstejäsi internetissä. Mutta sinä olit kyllä tosi ärsyttävä.

12.10.1996. (Olin 13-vuotias ja ilmeisesti korviani myöten ihastunut johonkuhun, jonka nimi oli Mikko. En tiedä, kenestä on kyse.)

Hei jälleen! Mun oli pakko ruveta kirjottamaan. Mulla on tosi ahdistava olo. Lauantai, syysloman eka varsinainen lomapäivä, kaupungissa ihan varmaan yks ihana Mikko plus kivoja ihmisiä... ENKÄ MÄÄ OO LÄHÖSSÄ MIHINKÄÄN. Haluun kaupunkiin! Haluun vaan nähdä Mikon ja kysyä siltä seuraavat asiat:

1. Minkä ikänen oot?

2. Missä koulussa?

3. Missä asut?

4. Mikä sun sukunimes on?

5. Saako sua halata?

6. Onko sulla muijakaveria?

(Huomaa kysymysten tyylikäs järjestys. Ensin vähän iholle ja sitten vasta selvitetään, onko kaveri edes vapaa. Classy.)

15.12.1996. (Olin edelleen 13-vuotias ja juuri edellisenä iltana alkanut seurustella ensimmäistä kertaa (neljännellä ja viidennellä luokalla tapahtunutta seurustelua ei lasketa), ja myös suudellut poikaa ensimmäistä kertaa elämässäni.)

Moi taas. No, kyllähän me eilen Eetun kanssa pussailtiin aikas moneenkin otteeseen. Elokuvissa ja muutenkin. Vittu hei! Mä pussasin jätkää eilen ekaa kertaa elämässäni! Ja se on salaisuus. Se muuten alko siä elokuvissa tekeen retkua mulle mutta en antanu sen tehä sitä. Mulla on vaan vähän bad feeling about this. Mä koko ajan pelkään että Eetulla on vaan se, et se tartti jonkun, eikä mitään väliä kuka se on. Mä koko ajan pelkään, että meidän suhde perustuu vaan tolle pussailulle.

(Viikkoa myöhemmin päätin, että meidän täytyy erota. Suhteemme tuntui perustuvan pelkästään pussailulle, ja minä halusin välillä myös jutella.)

12.8.1998. (Olin 14-vuotias ja juuri aloittanut uuden päiväkirjan. Yritin kirjoittaa vähän siivompia juttuja, joita voisi joskus näyttääkin jollekulle. Sitä kesti noin kolme sivua, joista tämä kotiintuloaikagate on ensimmäinen.)

Tää on nyt siis mun päiväkirja. Mä täytän yhentoista päivän päästä 15, ja mun yhdeksäs kouluvuosi alkaa huomenna. Kesä loppuu, tuskaa. Tapahtumien yö (Tampereen versio Taiteiden yöstä) on perjantaina ja mä joudun tuleen KAHEN bussilla himaan! Sillon kun Emmi oli ysillä, se tuli NELJÄN bussilla. Kylläkin siks, kun se myöhästy kolmen bussista. Mä en haluis neljän bussilla tullakaan (yeah right), mutta kolmen bussi ois aika hyvä. Miks me ei asuta kaupungissa? Mun kaikki kaverit asuu keskusta-Pyynikki-Pispala-sektorilla ja ne on menossa perjantaina kolmeks himaan. Vittu. Kai se on jotain vanhempien filosofiaa. Kyllä mäkin sen ymmärrän... sit ku oon ite äiti. Se on varmaan joku suojeluvaisto tms. Mutta tasa-arvoa mä tässä haenkin! Kun olin seiskalla, tulin yhen bussilla. Nyt oon ysillä. 2 vuotta = 2 tuntia!!! TASA-ARVO!!

(Ymmärsin ilmeisesti vasta joskus myöhemmin, mitä tasa-arvo tarkoittaa.)

31.3.2000. (Olin 16-vuotias ja poskettoman ihastunut poikaan, jonka nimi oli Jarno.)

Hyi saatana sillä on ruma nimi. Jarno. Jarno. Jarno. Olispa sillä joku toisenlainen nimi. Välillä tuntuu, että voin elää ilman sitä, kun ottaa huomioon sen mun eilisen horoskoopinkin. I’m not saying että uskon horoskooppeihin, mutta kyllä se vähän pisti miettiin.

(Minusta ja Jarnosta ei koskaan tullut mitään. Johtui varmaan tuosta ilmeisen päräyttävästä horoskoopista tai siitä, että sillä oli sellainen nimi.)

Kuvat: Koulukuvat 1996-1998. Yhtenä vuonna grungepeikko, toisena kulmakarvaton pikkupimu. Ain't life grand.