Sisältää affiliate-mainoslinkkejä, linkit merkitty *-merkillä

IIIIKKKK enää alle puoli vuotta meidän häihin!!! Häiden suunnittelu on nyt ihan hyvässä vaiheessa, mutta vielä muutama viikko sitten asia ei ollut niin. Vaikka luin aika paljon kaikkia listoja ja ohjeita, en tiennyt yhtään mistä aloittaa (koska olen jääräpää enkä uskonut lukemiani ohjeita). Mutta nyt tiedän, että kolme ensimmäistä asiaa, mitä hääsuunnittelussa pitää päättää, ovat vieraslista, päivämäärä ja hääpaikka.

Itse en tokikaan aloittanut näistä, mutta älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon. Minä aloitin hääpuvusta. Varasimme kaasojeni kanssa muutaman sovitusajan eri liikkeisiin, ja sovitin kymmenittäin pukuja. Muhkeita. minimalistisia, pitsisiä, sifonkisia, satiinisia, hihattomia, hihallisia – lähes kaikenlaisia. Lopulta kävi niin, että valitsin hääpuvun, jonka puin ihan ensimmäisenä päälleni. Käsittämätöntä! Sovittelu oli minusta tosi hauskaa, vaikka pelkäsin sitä hiukan etukäteen. Mulla ei ole maailman mutkattomin suhde omaan kehooni tällä hetkellä ja huolehdin, osaisinko pitää itseäni upeana. Sanoin tämän sovituksissa etukäteen, ja kokemus oli tosi lempeä. Melkein missään ei ollut mallikappaleita minun koossani, mutta se ei haitannut. Ammattitaitoisen henkilökunnan, hakaneulojen ja klipsien avulla mekon saa näyttämään hyvin pitkälti siltä, miltä se näyttäisi oikeassa koossa.

Seuraavaksi siirryin kuitenkin siihen askeleeseen, jonka olisi pitänyt olla hääsuunnittelussa ensimmäinen: vieraslista. Listan lukitseminen oli minusta pikkuisen hankalaa, koska olisin halunnut kutsua muun muassa kaikki, mutta riitti, että oli jonkinlainen luonnos siitä, kuinka paljon ihmisiä juhliin voisi tulla. Tein itse asiassa muutaman listan: eräänlaisen must have -listan, eli kokoelman ihmisistä, joiden haluan aivan ehdottomasti olevan paikalla, ja good to have -listan ihmisistä, joiden haluaisin pääsevän paikalle jos mahdollista, ja lopuksi listan ihmisistä, jotka haluaisin mukaan, jos budjetti ei paukkuisi jo yli (meillä ei ollut mitään etukäteen asetettua budjettia. En osannut tehdä sellaista, koska en tiennyt yhtään, mitä kaikki tulisi maksamaan. Budjetti muotoutui ajan kanssa ja on aika summittainen, eli elää vähän koko ajan. Tiedän, että moni repii siellä nyt tukkaa päästä, koska budjettihan on tosi tärkeä, mutta mulle riittää että oma tukka pysyy joten kuten päässä). Lopulliselle listalle päätyivät melkein kaikki kaikilta listoilta, koska vaikka luulin haluavani kutsua kaikki tapaamani ihmiset, oli juhlaporukka lopulta aika kompakti.

Kun vieraslista oli valmis, ryhdyin etsimään hääpaikkaa, mutta se osoittautui mahdottomaksi, koska emme olleet päättäneet päivämäärää. Sen oli siis oltava seuraava askel. Meidän virheemme oli se, että aloimme kysellä ihmisiltä etukäteen, mikä päivä heille sopisi. Fun fact: ihan jokaisena päivänä on joku, joka ei pääse. Ja sitten sitä joutuu päättämään että kenet nyt jättää pois juhlista. (Paitsi ehkä tietysti, jos järjestää häitä jonnekin kahden vuoden päähän. Silloin ihmisillä ei ehkä ole vielä kalenteri täynnä.) Metodimme ei varmastikaan ollut täydellinen, mutta pääsimme sillä kuitenkin lopputulokseen. Vieraita olisi viitisenkymmentä, ja juhlat järjestettäisiin elokuussa 2024.

Näillä eväin lähdimme etsimään sopivaa häätilaa. Aina kun juttelin ihmisten kanssa juhlatiloista tai mietin ääneen, mikäköhän olisi kiva tila hääjuhlille, mulle sanottiin että ootko katsonut Venuusta – siihen pisteeseen asti että olin jo ihan että voi saakeli, kuuluvatko kaikki johonkin salaiseen venuukerhoon. Jostain syystä ajattelin etten halua katsoa mistään, vaan haluan keksiä tilan itse. (Samalla tavalla kuin nuorena en halunnut että kukaan suosittelee minulle mitään uutta kiinnostavaa bändiä. Halusin löytää bändit itse. En vaan tiennyt miten niitä löydetään. Kuuntelin siis aina vain samoja bändejä ja odottelin, että jokin kiva uusi bändi ilmestyy taianomaisesti minidisc-kuulokkeisiini. Ei ilmestynyt.) Joka kerta, kun mieleeni tuli jokin tila, etsin sen netistä ja päädyin aina Venuun sivuille. Lopulta taivuin venuukerholaiseksi. Onneksi! *Venuusta on niiiiiin yksinkertaista etsiä tilaa tietyillä spekseillä, ja pelkkä etsiminen on tosi inspiroivaa. Itse toki tein etsimisestä itselleni vaikeaa, koska no, olen vähän hölmö, ja näköjään pakettiin kuuluu että olen tehnyt kaikki virheet teidän puolestanne. Halusin nimittäin kaikki speksit. Ajattelin ensin, että olisi ihana varata jokin tyhjä tila, jonka sitten saisi itse koristella mieleisekseen, ja tuoda omat ruuat ja juomat. Suosikkejani olivat merellinen *Soutupaviljonki, kirjailijatalo *Villa Kivi Töölössä, teollisuustaivas *Studio Skaala Konepajalla ja tunnelmallinen Vantaan *Wanha Fabriikki.

*Studio Skaala – Venuu

Sitten ajattelin, että olisi sittenkin ihanaa, jos häätila olisikin jokin ravintola, jotta kaikki olisi mietitty minua varten. Ei tarvitsisi koristella, ei etsiä erillistä cateringia eikä miettiä, miten tilaan saisi ihanan tunnelman. Lempparini tässä kategoriassa olivat *ravintola Elm Kaivopuistossa, *ravintola Story vanhassa kauppahallissa ja ravintola Lasipalatsin *hulppea Palmuhuone.

*Restaurant Elm – Venuu

Toisaalta halusin myös hullutella ja yrittää keksiä jonkin tosi omaperäisen hääpaikan, kuten esimerkiksi *kuunari Kathrina, jossa ystäväni häät järjestettiin pari vuotta sitten, tai omavarainen pikku saari Katajanokan edustalla eli *Cafe Kobben, tai Tampereella *Pyynikin Panimo. (Kyllä, etsimme tässä vaiheessa tilaa myös Tampereelta, sillä tiesimme, että muutamme kevään aikana, muttemme vielä tienneet (emmekä itse asiassa vieläkään tiedä) minne, Helsinkiin vai Tampereelle. Mutta lopulta päätimme, että järjestämme juhlat Helsingissä, asuimme missä hyvänsä.)

*Cafe Kobben – Venuu

Sitten hiihdin eestaas näiden täysin erilaisten speksien välillä ja yritin päättää, mitä oikeasti tahdon. Lopulta helppous ja yksinkertaisuus voitti, ja valitsin ravintolatilan, josta saa ruuat ja juomat paikan päältä, ja jota ei tarvitse koristella tai siivota. (Mutta lowkey olen kyllä selannut nyt Venuuta niin paljon, että haluan alkaa järjestää juhlia työkseni. On niin paljon ihania juhlapaikkoja!)

Ravintolatila toimii hääjuhlan illanviettopaikkana, ja etsin erikseen toisen tilan alkuillasta vihkimiselle (emme kuulu kirkkoon, joten emme mene naimisiin kirkossa vaan varaamme vihkijän digi- ja väestötietovirastosta). En halua paljastaa vielä tiloja sen tarkemmin, koska emme ole vielä edes lähettäneet kutsuja! (Se olkoonkin seuraava steppi. Vai vihkijän varaaminen? Vai kukat? Vai hotelli hääyöksi? Käääääääkkk!) Kerron lisää, jahka suunnittelu etenee.

Hääsuunnittelun to do -listalla seuraavaksi on edellämainittujen asioiden lisäksi kutsujen tekeminen (lähetämme nettikutsut Tahtoo.fi:n kautta), jossain vaiheessa varmaan niiden lähettäminen, hääsoittolistan tekeminen (meille ei tuu bändiä tai dj:tä), Tuomaksen puvun hankkiminen – ja sitten pitää varmaan oikeasti tehdä se budjetti. Ai niin, sitten on myös meikki ja hiukset, valokuvaus, lastenhoitaja, hääkengät, istumajärjestys, ffffuuuuu onkin aika paljon kaikkea että tuota minä tässä ryhdynkin hommiin ja päätän tämän kirjoituksen tähän. Moiiiiiii!

Minä olen tänään 40-vuotias! Kirjoitan aina vauvan kuukausipostauksiin että kylläpä aika kuluu nopeasti, ja omalla kohdalla tuntuu kyllä aika samalta. Yhtä aikaa tuntuu myös ihan eriltä: asiat tuntuvat tapahtuneen sekä eilen että ikuisuus sitten, tiedättekö, että vastahan minä eilen vielä maksoin jäätelöni markoilla, mutta siitä että olin vielä raskaana? Siitä on ikuisuus.

Oon aina aiemmin ajatellut, että juhlin synttäreitä ihan täysiä siksi, etten tiedä, saanko koskaan lapsia, joihin kohdistaa kaiken juhlaenergian. No nyt oon saanut! Ja täytyy kyllä sanoa että juhlaenergia – ja ihan kaikenlainen energia – on valitettavasti melko nollissa. Lisätään lahjatoiveisiin: energia (juhla-, jos on). Lahjatoivelistalta löytyy jo: jaksaminen, vauvan nauru, paistettu juustokakku ja se että joku vaihtaisi lakanat.

Viralliset synttäripotretit otti taas kerran Eino Nurmisto.

Nelikymppispäiväni on juhlaa täynnä – aloitin sen aamulla synnytyksen jälkitarkastuksella. #treatyourself ja niin edelleen. Sitten menin kotiin imettämään, pumppaamaan (yritän kasvattaa maidontuotantoani) ja vaihtamaan vaipan. Sanoinko jo että #treatyourself? Käydään varmaan jossakin juhlalounaalla, pestään pyykkiä ja sensellaista. Sussu on tänään vapaalla töistä, joten saadaan viettää koko päivä kahdestaan. Tai siis kolmestaan! Vauvakaan ei mene tänään töihin. Heh.

Ai niin – minun piti kirjoittaa tämä juttu niin ettei vauva olisi pääosassa. Se on vaikeaa!

Miltä minusta tuntuu täyttää neljäkymmentä? Ihan hyvältä. Vähän erikoiselta, koska minusta ei tunnu nelikymppiseltä. Mutta en kyllä tiedä miltä nelikymppisyyden pitäisi tuntua. Salkunkahvalta kämmenessä? Jakunnapilta kauluksessa? (Ala-asteella luulin, että lukiolaiset käyttävät jakkupukuja ja kantavat tavaroitaan salkuissa. Nyt taidan ajatella että nelikymppiset tekevät niin?) Kolotukselta nivelissä ja jumeilta selässä se kyllä tuntuu, mutta siltä musta tuntui jo 25-vuotiaana, joten nuori on fiilis. Woop woop!

Rehellisesti sanottuna minua vähän harmittaa, etten jaksa, ehdi tai pysty tekemään syntymäpäivästäni tänä vuonna niin isoa numeroa kuin yleensä. Olin ajatellut, että juhlisin nelikymppisiäni koko vuoden ja jotenkin räjähtävästi, ja että kaikki olisi yhtä hemmottelua ja nautintoa. Mutta tuo asia-joka-ei-saanut-olla-tämän-postauksen-pääosassa pikkuisen hidastaa nauttimista. Se tuo toki toisenlaisia ilon ja nautinnon ja täyttymyksen tunteita mun elämään, mutta sellainen kirkas bileinto ymmärrettävästi hiukan kärsii. Mutta en minä kyllä tiedä miten minä tätä juhlavuotta parhaiten edes juhlisin. Ehkä vauvan saaminen on aika hyvä tapa!

On sillä lailla muuten hyvä saada lapsi juuri tähän hetkeen, koska juhlimme pyöreitä synttäreitämme aina samana vuonna. Siksi vauvakin kasvaessaan ehkä muistaa, minkä ikäinen sen äiti on (muistatteko sen vaiheen elämästä kun ei tiennyt minkä ikäisiä omat vanhemmat ovat? Nyt olen itse ainakin hyvin tietoinen heidän ikävuosistaan). On hauska ajatella, että kymmenen vuoden päästä, kun täytän viisikymmentä, lapseni täyttää kymmenen. Ja kun sanon ”hauska”, tarkoitan että shiiiiieeeeettt viisikymmentä???

No mutta – koska minä olen tällainen nelikymppinen kiireinen perheenäiti, teen tämän postauksen samalla tavalla kuin vauv… ei kun siis Voldemortin kuukausipostaukset: palleroina.

40-vuotias minä

• miettii edelleen säännöllisesti, mikä olisi sellainen kiva yökerho missä pääsisi vähän tanssimaan, vaikkei koskaan käy yökerhoissa

• on älyllisesti niin taantunut että pelaa nykyään iltaisin puolisonsa kanssa pääkaupunkipeliä. Se on “kiva” “peli” jossa mietitään että voi saakeli en enää tiedä minkään maiden pääkaupunkeja

• on ihan yhtä epävarma ja pihalla kuin ennenkin, jopa enemmän, koska nyt epävarmuuskierroksia lisää latautunut äitiys

• ei vieläkään oikein tiedä mitä haluaisi tehdä isona

• mutta on kuitenkin aika onnellinen, em. puoliso ja Voldemort liittyvät vahvasti

• haluaisi olla ihminen, joka lukee fyysisen lehden aamuisin, muttei ole edes avannut Hesarin sovellusta viikkoihin (em. “kiva” “peli” varmaan helpottuisi jos avaisi sen joskus)

• ei voi olla vieläkään kääntämättä päätään kun kuulee skeittilaudan äänen (näin juuri tällä viikolla meemin jossa sanottiin jotain että ”I want a girl so loyal she doesn’t even turn her head when she hears a skateboard”) vaikka kohta se on hänen lapsensa josta se ääni tulee

• eivvv en keksi enää mitään.

This is 40!

Vauvalla on nyt nimi! En voi oikein itsekään uskoa sitä. Me ollaan synnytyslaitokselta saakka kutsuttu sitä sen nimellä kodin yksityisten seinien sisällä, mutta muualla puhuttu visusti aina vauvasta, ettei kukaan vaan vielä saisi tietää sen nimeä. Tuntuu älyttömältä että muutkin tietävät sen nyt! (Pidämme nimen kuitenkin julkisesti salassa, kiitos ymmärryksestä.)

Me tosin ilmoitettiin nimi digi- ja väestövirastoon vasta viime viikolla ja käsittelyyn voi mennä neljäkin viikkoa, joten ei voida vielä olla ihan varmoja että meneekö se läpi. (No ei vais, kyllä se menee. Kaikki lapsen nimet ovat ihan oikeita ihmisen nimiä, eivätkä esimerkiksi tyyliin Mustekala Sk8t3rr Papumuhennos tms, joten kukaan tuskin torppaa meidän ilmotusta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä!)

Olin alun perin ajatellut että haluaisin järjestää nimiäiset meillä kotona – tai tarkemmin sanottuna meidän talon sisäpihalla. Se on tosi kivaksi laitettu, eikä sinne paista aurinko suoraan, joten siellä olisi miellyttävä olla kuumanakin päivänä. Meidän kotiin ei oikein mahtuisi, ainakaan mukavasti, mutta siellä voisi käydä sitten vessassa. (Vessaankaan ei mahdu kovin mukavasti, mutta ainakin pääsisi vessaan.)

Sään arvaamattomuus laittoi kuitenkin suunnitelmani uusiksi. Aluksi olin ihan että nooooh mitä sitten jos sataa vettä, survotaan kaikki 25 ihmistä tuonne meidän kämppään, tulee ainakin lyhyet juhlat kun ei kukaan jaksa olla sellaisessa sillipurkissa – mutta sitten aloin panikoida. Pitäisi siivota ihan hirveästi. Pitäisi vuokrata valtavat kahvitermarit jostain. Pitäisi keittää valtavat kahvit sinne valtavaan termariin. Ja sitten oli tosiaan se todellisuus että neljäänkymmeneen neliöön tulisi 25 ihmistä. Ei.

Halusin ennen kaikkea rennot juhlat, ja jostain syystä halusin tosi kovasti, että juhlapaikka olisi lähellä meidän kotia. (Nyt kun mietin jälkeenpäin, olen sitä mieltä että juhlathan olisivat voineet olla ihan missä vaan. Mutta jälkeenpäin ei ole sama kuin etukäteen ja silloin etukäteen olin ihan että naapuriin on päästävä jumalauta.) Toiseksi halusin tosi kovasti, että juhlapaikassa olisi paitsi kiva sisätila, myös ulkonaolomahdollisuus, jos sää näyttäisikin parastaan. Ja sellaisia tiloja on vaikea löytää. Varsinkin puolitoista viikkoa ennen varsinaista juhlapäivää – koska sinne asti minä odotin uskoen, että juhlittaisiin meidän sisäpihalla.

Selasin hirveän määrän paikkoja, mutta kaikki vapaana olevat paikat olivat huonoja ja liian virallisen oloisia haluamiini rentoihin juhliin, kun taas kaikki kivat paikat olivat varattuja tai liian kaukana. Kunnes keksin: lähes päivälleen tasan kymmenen vuotta sitten juhlin ystäväni kanssa meidän kolmekymppisiä Lapinlahden sairaalan pihalla olevassa Omenapuutalossa (ikivanha blogikirjoitus vanhentuneine faktoineen aiheesta täällä). Siellä on suloiset, mutta vähän epäluksukkaat puitteet, joten se ei ole mitenkään ubermegasuosittu vuokrauskohde. Onneksi! Se oli nimittäin vielä vapaa. Tästä pääsemmekin ensimmäiseen opetukseen: älä varaa juhlapaikkaa ajoissa, saatat säkällä löytää täydellisen paikan vasta kun sinun on pakko.

Viime viikonloppuna siis juhlimme poikamme nimiäisiä Lapinlahden Omenapuutalon pihalla. Sää oli ihana, juhlat olivat ihanat ja kaikki oli ihanaa. Niin ihanaa!

Omenapuutalon vuokrauksen yhteydessä voi vuokrata myös pöydät ja tuolit, ja me teimme niin. Kannoimme ne ulos, koska sää oli niin ihana. Toin mukanani matkakaiuttimen, erivärisiä pöytäliinoja, kertakäyttöastiat, jäitä, juotavaa ja kankaisen juhlaviirin, jonka äitini oli ommellut niitä kymmenen vuoden takaisia kolmekymppisiä varten. Ajatella: silloin ei ollut juhla- ja krääsäkauppoja joka kulmalla, joista olisi voinut ostaa kaikenkirjavia juhlaviirejä kaikissa sävyissä ja teemoissa. Äidin piti tehdä se jämäkangaspaloista. (En muista miten tähän päädyttiin, mutta todennäköisesti jotenkin näin: minä halusin viirin ja koska minulla on aina liian suuret kuvitelmat kyvyistäni ajattelin, että voisin ommella sellaisen itse, mutta taktisesti mainitsin asiasta äidilleni joka tiesi, ettei minusta ole sellaiseen – tai ehkä minusta voisi olla, mutten millään ehtisi koska olen aina niin viime tingassa kaiken kanssa – ja surautti sellaisen kasaan juuri parahiksi kun olin jo myöntämässä että voi perkele en minä ehdi edes ajatella, miten viiri pitäisi tehdä.) Onneksi olen tajunnut pitää sen tallessa kakki nämä vuodet. Ennustan sille vielä runsaasti käyttöä! Eli älä osta viiriä nimiäisiin. Järjestä juhlat kymmenen vuotta aikaisemmin ja pakota äitisi ompelemaan sellainen niihin.

Onneksi muuten on äidit: mun äitini teki juhliin voileipäkakkua ja kaurakeksejä, ja Tuomaksen äiti leipoi ihanan juustokakun. Lisäksi hän tilasi meille perinteisen mansikkakermakakun. (Ehkä minäkin olen tulevaisuudessa sellainen äiti, joka leipoo kakkuja ja ompelee viirejä lapsensa juhliin sitten kun hän on jo aikuinen, vaikka hänen pitäisi rehellisesti sanottuna osata hoitaa sellaiset asiat silloin jo itse.) Kahvit ja teet me tilattiin Lapinlahden Lähteen kahvilasta, josta olisimme voineet vuokrata myös astiat, jos olisimme olleet ajoissa liikkeellä. Heh.

Vauvalla ei ollut mitään erityisen juhlallista tai perinteistä nimiäisasua, koska emme kerta kaikkiaan ehtineet miettiä sellaista. Se ei myöskään tuntunut meille erityisen tärkeältä. Vauva pukeutui äitiyspakkauksen bodyyn ja kummitädiltä lahjaksi saamaansa harsokankaiseen sortsihaalariin. Tilasin Kampin Kukasta sille vielä harsokukkaseppeleen, joka pysyi päässä yllättävän pitkään! Aluksi olin ihan että minä en rupea mitään nimiäisseppelettä sitten säästelemään, mutta se olikin niin syötävän söpö, että se on meillä nyt seinällä. Eli: älä pidä mitään periaatteita. Pyörrät ne kuitenkin.

Koska nimiäisissä ei ole minkäänlaista virallista seremoniaa, kukaan papinkaltainen ei tule valelemaan lapsen päätä millään, ohjelma pitää keksiä itse. Ajattelin, että olisi hauskaa, jos vieraat saisivat vähän arvuutella, mikä lapsen nimeksi tulee. Naksuttelin dymokoneella nimivaihtoehtoja kuppiin, ja vieraat saivat muodostaa niistä omia ehdotuksiaan. Jännää hommasta teki se, että vaihtoehtojen joukossa olivat myös ne nimet, jotka olimme valinneet. Hauskaa hommasta teki se, että minun piti erikseen sanoa, ettei nimistä kannata tehdä kauheasti pilaa – ainakaan kauhean kovaan ääneen – sillä jotkut nimistä tulevat sitten olemaan lopulliset (lapsi sai kolme etunimeä). Pidimme pienet juhlasanat alkuun ja väliin, mutta muuten juhlissa ei ollut mitään ohjelmaa – vain rentoa yhdessäoloa. Tosi rentoa: vieraat joutuivat auttamaan mua sekä juhlapaikan kuntoon laittamisessa että myös sen siivoamisessa, mutta itsepähän halusin rennot juhlat. Sorryyyyy! Eli: älä järjestä ohjelmaa, siivoaminen on vieraille kiva ohjelmanumero.

P.S. Kaikki postauksen kuvat otti hovikuvaajani Eino Nurmisto.

P.P.S. Älä jätä kuvia ottamatta nimiäisissä.

P.P.P.S. Jos olet kiinnostunut Omenapuutalon vuokrauksesta, kaikki tarvittava info löytyy Lapinlahden Lähteen sivuilta.

Kyllä se on kerta kaikkiaan niin, että perunasalaattireseptin julkaisua kannattaa suunnitella vappuna, kun on paras perunasalaattisesonki, ja sitten uudelleen juhannuksena, kun on ehkä vielä parempi perunasalaattisesonki, ja sitten kuitenkin julkaista se vasta syyskuussa, kun edellisestä perunasalaattisesongista on vajaa kolme kuukautta ja seuraavaan perunasalaattisesonkiin (uudenvuodenaatto) on yli kolme kuukautta. Mutta tällaista tämä minun aikaansaamiseni on.

Paras perunasalaatti.

Kaikissa blogiresepteissä on alussa aina hirveästi maalailua, vaikka ihmiset haluaisivat vaan vttu jo sen reseptin, ja itse ajattelin etten mitään ala maalailla vaan laitan reseptin heti kärkeen, mutta tässä tätä turhaa lätinää on jo rivikaupalla joten sanat on nyt syöty. Syödään seuraavaksi sitten se perunasalaatti. Siihen tulee:

perunoita (duhh)
fetaa
kapriksia / aurinkokuivattuja tomaatteja / oliiveja
yrttejä tai salaatteja (kuten herneenverso, basilika, minttu, pinaatti, vuonankaali, rucola)
soosi

Soosiin tulee:

sitruunamehua
öljyä (näissä yleensä sanotaan että oliiviöljyä, mutta olen vastikään oppinut, että mahdollisimman mauton öljy saattaa usein ollakin parempi, eli jos haluat, voit kokeilla rypsi- tai auringonkukkaöljyä)
nokare sinappia
yrttejä (olen saksinut sekaan ruohosipulia ja pieniä määriä joitain edellä mainituista yrteistä kuten basilikaa ja minttua)
valkosipulia
suolaa ja pippuria

Huomaat ehkä, että mulla ei ole tässä mitään määriä. Vedän tän joka kerta vähän lonkalta ja suosittelen sitä sullekin, koska vaihtoehtoa ei ny oikein ole heh.

Perunasalaatin soosi näyttää suurin piirtein tältä. Tässä on ehkä vajaa desi valmista soosia isoon kulholliseen perunasalaattia.

Keitä perunat ja sekoita soosi. Kun perunat ovat valmiit, valuta vesi ja sekoita soosi pottuihin, kun ne ovat vielä kuumia, jotta kastike imeytyy parhaiten. Tämän voi tehdä vaikka jo edellisenä päivänä, jos uhkaa tulla kiire, ja perunat voi sooseineen laittaa yöksi vesselöitymään jääkaappiin.

Ennen tarjoilua lisää sekaan murusteltua fetaa, kapriksia tai oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja tai kirsikkatomaatteja (joskus, kun mulla ei ole ollut aurinkokuivattuja tomatteja, oon paahtanut suolattuja puolikkaita miniluumutomaatteja uunissa ilman öljyä 130 asteessa tunnin, mutta näillä sähkön hinnoilla kannattanee mieluummin palata kauppaan) ja niitä yrttejä.

Parasta tässä reseptissä on, että feta ja perunat (ja soosi) ovat ainoat pysyvät elementit. Voit yhden kerran tehdä tätä kapriksilla ja rucolalla, toisen kerran tomaateilla ja pinaatilla, ja kolmannen kerran ns. täysiä eli kaikilla mausteilla. Kaikkia elementtejä ei siis suinkaan tarvitse mahduttaa kerralla mukaan. Lisäksi voi laittaa vaikka kevätsipulia vielä pinnalle. Tai mistä nyt ikinä itte tykkää!

Perunasalaatti, paras kesäruoka.

Lienee sanomattakin selvää, että tämä on parasta tehdä uusista perunoista, mutta menee ihan hyvin vanhoillakin. Reseptin äiti on mun ystävä Viivi (friends since 1997), ja voin kertoa, että hän saa joka vappu ja juhannus vähintään kolme tekstaria (yksi niistä on yleensä minulta), jotka kuuluvat näin: “mites se sun perunasalaatti tehtiinkään”. Nyt Viivi voit vaan linkata tän!

Tänään minä olen 37-vuotias.

Pidän joka vuosi syntymäpäivistäni ihan kohtuutonta meteliä, ja se aina ärsyttää ja huvittaa (ja varmaan myös säälittää) ihmisiä. Olen selittänyt tämän ennemminkin, mutta kerrataanpa lyhyesti: teen synttäreistäni “liian” ison numeron siksi, että juhliminen on hauskaa, ja siksi että pelkään etten ehkä koskaan saa isoja hääjuhlia tai lapsia, joiden synttäreitä saa jostain syystä hehkuttaa enemmän kuin aikuisten, ja siksi että työpaikkani (eli toiminimi Tiia Marietta Rantanen) ei järjestä pikkujouluja tai vuosijuhlia (paska esimies, aion mainita tästä seuraavassa kehityskeskustelussa). Synttärijuhlat ovat siis ikään kuin ainoat merkkipäivät, mitä elämässäni on, ja siksi otan niistä kaiken ilon irti – ja vähän enemmänkin.

Tykkään juhlia myös siksi, että elämä on yleisesti ottaen aika ankeaa (varsinkin tänä vuonna, hellooo 2020) ja iloa pitää riipiä sieltä, mistä pystyy. Minulla piti olla viikonloppuna synttärijuhlat täällä hotellissa, mutta vallitsevan tilanteen vuoksi peruutin ne. En ole siitä pahoillani, koska turvallisuus on tärkeämpää kuin minun juhlani (tosin minun juhlani ovat kyllä heti kakkosena prioriteettilistalla), mutta juhlat kyllä auttaisivat siihen, ettei synttäriankeus hiipisi mieleen.

Synttäriankeus on se, joka sanoo että ei helvetti Timpsi, taas yksi vuosi meni etkä ole saanut elämässäsi mitään aikaan. Et ole saavuttanut mitään etkä jättänyt minkäänlaista jälkeä tähän maailmaan. Se sanoo myös, että hei sinä olet nyt jo 37-vuotias etkä vieläkään osaa tehdä risottoa / sanonut pasille töissä että keitä itse kahvisi / mennyt sinne italian kurssille / saanut lapsia / ole innostunut keramiikasta tai joogasta tai jostakin mistä kaikki muut ikäisesi ovat kyllä ihan mehuissaan.

Mutta saavutuksia kyllä on, kun vaan vähän miettii. Siksi listaan ne nyt tähän (niin ei tarvitse sitten miettiä).

Saavutuksiani:

• olen vuonna 2013 lanseerannut termin ”pidän minään” ja tiedän ainakin kaksi ihmistä, jotka käyttävät sitä vielä tänäkin päivänä, myös silloin kun en itse ole paikalla

• olen keksinyt vitsin (mitä sulla on, kun laitat vapahtajan arkkuun? Jeesus kirstus), jonka ovat virallisesti hyväksyneet kaikki asianosaiset tahot (uskonnon opettaja, lähetystyöntekijä, kirkon työntekijä, pappi ja myös oppositio eli perinteinen satanisti)

• olen tehnyt lyhyen mutta mieleenpainuvan mallin uran (käsimallina kauneusmessuilla 2014)

• olen onnistunut opettamaan siskonpojalleni hänen elämänsä tärkeimmän oppitunnin: ihmiset, jotka eivät kerro muille uniaan, pärjäävät elämässä

• olen juonut Nosturin backstagella Fintelligensin kaljat jäämättä kiinni vuonna 2001 – mutta tunnustanut rikokseni Iso-H:lle 18 vuotta myöhemmin

• olen istuttanut hallitsemattoman ruumispelkoni todistettavasti ainakin kuuteen ihmiseen muistuttamalla ihmisiä lähes joka kerta luonnonvesien äärellä siitä, että tuollakin on varmasti ruumis

• olen muodostanut kultin Sami Kurosen temppari-iltanuotion kaulakoruvalinnan ympärille.

Että onhan siinä jo ihan mukavasti.

P.S. Kuvat otti Eino Nurmisto.

Juhannussuunnitelmat ja miten ne etenevät:

1. Tänä vuonna en kyllä ota mitään stressiä juhannuksesta. Teen jotain, jos jotain tulee, mutta en kyllä ala mitään säätää.

2. Tiedäks mä taidan olla jussin ihan vaan kotona. Johan tässä on kolme kuukautta oltu himassa, mitäs yks viikonloppu siihen vielä lisää kato. Ainakaan ei tarvii stressata.

3. Joku kyllä varmaan kutsuu mut joihinkin ihaniin juhannusjuhliin. Mutta jos ei kutsu, ei haittaa, mähän sanoin että oon ihan mielelläni kotona enkä kyllä ainakaan ite ala mitään säätää.

4. Mä varmuuden vuoks korjausompelen nopeasti vielä ton yhden kukkamekon. On sit juhannusleninki valmiina, JOS joku vaikka kutsuu mut jonnekin. Mutta ei haittaa jos ei kutsu! En ainakaan ala mitään stressata.

5. Nyt mä oon vähän huolissani että onkohan ihmisillä mun numero kun kukaan ei oo vielä kutsunu mihinkään. Mutta toivottavasti kukaan ei stressaa tai ala säätää mitään, ei juhannuksena saa stressata.

6. No nyt mä tilasin sitte seitsemälläsadalla eurolla juhannusherkkuja jos vaikka tuleekin jotain, ni ei sitten ainakaan tarvii ruveta viime hetkellä säätämään. Taidan tilata kukkaseppeleen ja leipoa pari piirakkaakin valmiiks, on sitten stressivapaa juhannus kato.

7. Noni kukaan ei oo vieläkään kutsunu mua mihinkään. Ei vittu joudunko mä menemään mun vanhempien kanssa mökille. Oonko mä 36-vuotias sinkku joka viettää juhannuksen iskän ja äitin kaa saunassa. TÄHÄNKÖ ON JUMALAUTA TULTU.

8. Tiedäks mä taidan olla jussin ihan vaan mun vanhempien kanssa mökillä. Mä oon 36-vuotias sinkku, ja saan viettää juhannuksen vaikka iskän ja äitin kaa jos haluan. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se ettei oo mitään juhannusstressiä.

9. Jos mä nyt kuitenkin järjestän pikku piknikin tonne saareen, että ihmisillä on sit paikka minne mennä. Mulla on noi herkkukassit ja se juhannusmekkokin jo valmiina, ni pesen vaan mun viltit ja hankin kokoontaitettavat tuolit ja laitan taikinan kohoamaan ja mehustan nopeasti noi marjat vielä. Ni ei tarvii mitään stressata tai ruveta tiedäks säätämään.

10. Noni no mutta hei ensi juhannuksena en sitten kyllä stressaa yhtään.

En mää oo yhtään valmistautunut juhannukseen miten niin. (P.S. Mekon korjausompeli luotto-ompelijani Martta Honkaheimo enkä suinkaan minä itse.)

Moni viettää jouluna ”melko” intensiivisesti aikaa perheensä parissa. Kun on tuntikaupalla samassa tilassa samojen ihmisten kanssa, saattaa sitten joulupöydässä käydä niin, että puheenaiheet loppuvat jo silloin kun alkupalakaloja työnnetään suuhun. Ja mikä tilanteenpelastaja sellaiseen hetkeen sopisi parhaiten? No vitsi tietenkin! Siksi kokosin kourallisen joulupöytään sopivia teemavitsejä, joista voit valita omasi sen perusteella, ketä muita pöydän äärestä löytyy.

Vitsinkehittelijä sorvin ääressä.

Kun mummo kysyy, eikö sulla vieläkään ole puolisoa, syöksy sisään vitsillä. Kun sukulaissetä alkaa tytötellä pääministeriä, kerro sille kasku. Kun kenelläkään ei kerta kaikkiaan ole mitään sanottavaa siihen, että serkkupoika on tehnyt jo kolmannen biisin nimeltä ”baby yoda” koska se on ”hella relevant”, vitsi saattaa pelastaa tilanteen. Ja näin se käy:

Kun seuralaiset ovat pääasiassa esikouluikäisiä:

Mikä on isompi kuin joulukuusi?
Jouluseitsemän.

Kun seuralaiset ovat alakouluikäisiä (tai tosi kovassa humalassa):

Mihin joulu päättyy?
U-kirjaimeen.

Kun seuralaisissa on yläkoululaisia:

Miksi joulupukki ei enää kulje savupiipun kautta?
Hänellä on santaclaustrofobia.

Kun seuralaiset ovat pääasiassa eläkkeellä:

Mitä joulupukki sanoi pikku apulaiselleen, joka epäonnistui kerta toisensa jälkeen lahjojen paketoinnissa?
”Senkin tonttu!“

Kun seuralaisissa ei ole yhtään eläkeläistä:

Mikä on muistisairaan suosikkijoululaulu?
”Koska meillä on joulu?”

Kun seuralaisissa on laihialaisia:

Pihi mies osti vaimolleen joululahjaksi hautapaikan. Seuraavana jouluna vaimo kysyi, mitä mies aikoo hänelle tänä vuonna hankkia lahjaksi. Mies vastasi: “En mitään! Ethän ole käyttänyt vielä edellistäkään.”

Kun mukana on kansainvälisiä seuralaisia:

Where did Santa spend the night on his vacation?
At the ho ho hotel.

Kun seuralaiset ovat setämiehiä:

Miksi joulupukki on aina niin iloinen?
Hän tietää missä tuhmat tytöt asuvat.

Kun seuralaiset ovat ne jotka ovat viimeisenä hereillä:

Joulumuori taputteli pukin pulleaa vatsaa ja sanoi leikkisästi: “Melkoinen sikspäkki sulla. Onko siellä lapparia vai karhua?” Joulupukki vastasi, yhtä leikkisästi hänkin: “Siinä on kuule hana alapuolella, ei muuta ku nykäset ja maistat.”

Jouluiloa!

P.S. Jos kaipaat lisää vitsejä, ota Instagram-joulukalenterini seurantaan. Joka päivä uusi vitsi storyssa! Kaikki tähän mennessä avatut luukut löydät tästä.

Tänään minä täytän 36 vuotta (fanfaarit ja onnentoivotukset kommenttiboksiin, inboksiin ja *****boksiin, kiitos).

Tuntuu aivan eriltä, kiitos kysymästä. Ihan kaikki on muuttunut. Muuuutta ensin pikku disclaimer.

Juhlin synttäreitäni joka vuosi ihan raivolla – niin kuin jotkut ovat saattaneetkin huomata. Ja joka kerta joudun perustelemaan, miksi teen niistä niin ison numeron ja miten minä oikein kehtaan. Ja joka kerta minua kyllästyttää, että aikuisen ihmisen synttärifiilistely on ihmisistä niin huvittavaa (tai säälittävää). Antakaa mää ny täytän vuosia rauhas- eikun tekemällä siitä valtavan spektaakkelin. En nimittäin välttämättä koskaan pääse naimisiin, vaikka haluaisin ihan hulluna (haluaisin, mutten siksi, että rakkaus ja sitoutuminen ja läpä läpä ding dong, vaan koska JUHLAT), enkä välttämättä koskaan saa lapsia, joiden ikäsaavutuksia saa juhlia ihan täysiä (eikä kukaan muuten kysy että miksi teet tuosta nelivuotiaasta noin ison numeron) ja koska olen yksityisyrittäjä, pääsen harvoin pikkujouluihin tai kevätpäiville tai firman 30-vuotisjuhliin – tai mihinkään sellaisiin työpaikkajuhliin joihin tunnen oikeasti kuuluvani. (Moniin juhliin pääsen kyllä muuten, koska siinä on toinen asia josta olen tehnyt ison numeron: tykkään juhlista.)

Juhlin synttäreitä myös siksi, koska välillä tuntuu vähän ankealta että tällaistako tästä elämästä nyt tuli. Että tässä sitä nyt sitten ollaan 36-vuotiaina ja käytetään suurin osa ajasta elämässä puhelinta tuijotellen ja toisiksi suurin osa ajasta sen huolehtimiseen että kuinka ankeaa tämä minun elämäni onkaan koska tuijottelen näin paljon tätä puhelinta (kantsis varmaan miettiä sitä itsekin nyt kun tuijottelet tätä siitä puhelimen ruudulta). Ja ankeuteen auttaa, jos riipii vähän iloa välillä jostakin. Siksi synttärit best.

Tänä vuonna en valitettavasti voi järjestää synttärijuhlia, koska en löytänyt sopivaa paikkaa ja nyt varoitusaika on vieraslistaa ajatellen jo liian lyhyt. Harmittaa vietävästi, koska odotin jo kovasti kaikkia niitä lahj- eikun ihania hetkiä joita saisin ystävieni ja läheisteni kanssa viettää. Mutta joskus käy näin, ja vaikka tekee kipeää, se ei haittaa – sillä tämä on ihanaa. Hellurei. Hellurei.

No mutta – oli juhlia tai ei, olen jälleen vuoden vanhempi ja rutkasti (näsä)viisaampi. Kaikki on muuttunut, jopa radikaalisti, ja vuoden aikana minusta on kuoriutunut kerta kaikkiaan aivan uusi nainen muun muassa seuraavilla tavoilla:

• ööööö hetkinen en keksi mitään

• no kävin minä kampaajalla! enkä edes muuten huomannut että tukkaa leikattiin 15cm

• minulla on neljä viherkasvia enemmän (olen jopa onnistunut kasvattamaan yhden omasta pistokkaasta vaikken ole ihan varma mitä pistokas edes tarkoittaa)

• olen lakannut varpaankynteni KERRAN jollakin muulla värillä kuin mustalla

• toissaviikolla aloin pitää surullisenkuuluisan sohvani selkänojaa astetta alemmalla asetuksella (uskon että tämä tulee muuttamaan elämäni)

• no nyt en oikeasti keksi enää mitään

…ja muuten olenkin sitten ihan samanlainen kuin 35-vuotiaana.

(Kiitos rakas Eino että otit minusta taas näin ihanat kuvat vaikka olen ihan paska kuvattava.)

Viime vuosina minulla on ollut tapana tehdä syntymäpäivistäni oikein kunnon numero. Suurin osa vouhotuksestani on täysin keinotekoista, ja mitä enemmän ihmiset siihen kiinnittävät huomiota, sitä enemmän heitän vettä myllyyn. Toki synttärini tuottavat minulle iloa, mutta tämä hössötyshän on juuri sitä: pelkkää tyhjänpäiväistä hössötystä. 

Tänä vuonna olen halunnut kuitenkin tehdä synttärijuhlinnasta ihan oikeastikin tärkeää. Sain niin monta "musta on suloista että sun synttärit on sulle niin tärkeät" -tyyppistä kommenttia, että alkoi jopa vähän sapettaa. Miksei omia juhlapäiviään saisi fiilistellä montaa viikkoa putkeen juuri niin pitkään kuin haluaa? Vaikka olisikin jo 35-vuotias?

Toissaviikonloppuna järjestin synttärijuhlat itselleni ja ystävälleni Janitalle, jonka kanssa olemme juhlineet synttäreitä yhdessä jo yli 20 vuotta. Ja minusta kaikkien "nuorten" aikuistenkin pitäisi juhlia synttäreitään, tavalla tai toisella. Miksi? Minäpä kerron. 

Ne on vittu juhlat. Syntymäpäivä on juhlapäivä, silloin juhlitaan. Miksi se on virstanpylväs ainoastaan muksuille ja vanhuksille? Siksi että jihuu, ne ovat hengissä? No niin ollaan perkele mekin. Vaikka meillä on takuulla enemmän stressiä ja paineita ja läheltä piti -kuolematilanteita. Tai no okei niitä ei ehkä ole kaikilla "nuorilla" aikuisilla ihan yhtä paljon kuin vanhuksilla. Mutta huonosti menee noin niin kuin ylipäätään. Meidän pitää esimerkiksi puhua itsestämme "nuorina" ihan hipsukoissa. Vähemmästäkin vituttaa. 

Aikuiset ovat tosi hyviä antamaan lahjoja. En ikinä odota, että kukaan toisi synttäreilleni lahjoja. Minulle on tärkeämpää, että ne vääntäytyvät paikalle, halivat minua vähän ja tuhlaavat rahaa valitsemaani baariin. (Mutta en minä sitä tietenkään niille sano. Tuovatkoon lahjoja, en minä estä.) Saan joka vuosi sylillisen skumppaa ja sylillisen kukkia (ne ovat parhaita lahjoja) ja viime vuosina aina myös krapulaselviytymispakkauksen: pienen muovikassin, jossa on sipsipussi, puolen litran limu ja suklaapatukka. Ensi vuonna ehkä myös särkylääkettä.

Juhlat voivat olla juuri sellaiset kuin itse haluaa. Järjestin omani itsekkäästi lähikahvilassani, kantapaikassani, kasvisravintola Cargossa, jotta mun ei tarvitsisi mennä 150 metriä kauemmaksi kotoa. Mun juhlat, mun etäisyydet! Plus kattokaa nyt miten nättiä siellä on. (P.S. Cargo on muuten talvikaudella kiinni iltaisin, joten yksityistilaisuudet suorastaan odottavat järjestäjäänsä. Ruoat ja juomat järjestyvät talon puolesta ja homma toimii myyntitakuulla. Voit myös kutsua minut, asun tosi lähellä.)

Juhlat tekevät onnelliseksi. Olin koko juhlaillan ihan uskomattoman onnellinen ja kaikki oli minusta täydellistä. (Lahjoilla ja skumpalla ja soittolistalla, jossa oli pelkästään omia suosikkibiisejäni, saattoi olla osuutta asiaan, mutta silti. Ainoa, mikä juhlista jäi puuttumaan, oli pussailu.) 

Synttärit on kaikki, mitä minulla on. En ehkä koskaan pääse naimisiin ja pitämään hääjuhlia tai juhlimaan hääpäiviä. En ehkä koskaan saa lapsia ja kykene kanavoimaan juhlintatarpeitani niiden kautta. Synttärit on saatana sentään kaikki mitä mulla on. Let me have it. (P.S. Menen kyllä tosi mielelläni naimisiin, jos jotakuta kiinnostaa. Sitoutuminen ei niinkään napostele, mutta ne bileet. Meiliosoite on tuolla sivupalkissa.)

P.S. Täten juhlallisesti ilmoitan, että tämä olkoon kauden 2018 viimeinen synttäripostaus. 

Lue myös: 

• "Entä jos kukaan ei tule" ja muita juhlahuolia

• 35-vuotias nainen on...

• Näin järjestät täydelliset synttärijuhlat

Järjestämme ystäväni kanssa ensi viikonloppuna jo perinteiset, yhteiset synttärijuhlat (ja nyt lupaan, että näiden juhlien jälkeen tämä perusteeton synttärihehkutus vihdoin loppuu. Siis heti kun olen kirjoittanut itse juhlista vielä yhden jutun). Rakastan juhlien järjestämistä, ja uskon, että jos minulla olisi isompi koti, pitäisin pieniä juhlia tämän tästä. 

Tai sitten en. Koska menetän järkeni joka kerta. Olen sillä tavalla vittumainen ihminen, että haluan järjestää kaiken itse, mutta sitten valitan lakkaamatta siitä, että minun täytyy järjestää kaikki itse.

Mutta juhlissa on muitakin huolia. Realistisia sellaisia. 

Kuten se, että mitä jos kukaan ei tule. Mitä jos tönötän keskellä juhlapaikkaa yksin, hiukset kiharrettuina, juhlamekko silitettynä, skumppa lasissa väljähtymässä eikä kukaan koskaan tulekaan? Mitä jos ne hengaavat jossain muualla ilman minua? Kilistelevät siellä omine kiharrettuine hiuksineen ja prässättyine leninkeineen ja NAURAVAT MINULLE KOSKA OLEN NIIN SÄÄLITTÄVÄ ETTEI KUKAAN EDES TULE JUHLIINI?

Tai entä jos juhlissa tapahtuu jotakin hirveää? Jos vaikka liukastun tanssilattialla ja kaadun? Tai jos joku muukin liukastuu ja kaatuu ja lyö päänsä ja MITÄ JOS KAIKKI KAATUVAT JA KATKOVAT RAAJOJAAN EIKÄ KUKAAN ENÄÄ VOI TANSSIA JA MITKÄ NE SELLAISET JUHLAT OVAT MISSÄ KUKAAN EI EDES TANSSI?

Tai mitä jos minua jännittää niin paljon että alan voida huonosti? Mitä jos voin niin pahoin että joudun jäämään kotiin ja kaikki muut vaan juhlivat menemään EIVÄTKÄ EDES HUOMAA ETTEN OLE PAIKALLA KOSKA HE VOIVAT AIVAN HYVIN JA MINÄ NIIN HUONOSTI JA HETI KUN JUHLAT OVAT OHI, VOIN TAAS HYVIN NIIN ETTÄ KAIKKI PAHOINVOINTI ON OLLUT IHAN TURHAA?

Tai entä jos joku järjestää paremmat juhlat? Sellaiset, joissa on hienommat koristeet ja oivaltavammat tarjoilut ja glamoröösimmat vieraat ja kuvausseinät ja goodie bagit, luoja paratkoon, ja sitten kaikki niiden jälkeen puhuvat vaan siitä kuinka mielettömän upeat nämä toiset juhlat ovat ja kuinka TIIAN JUHLAT EIVÄT OLLEET YHTÄÄN MITÄÄN JA KUKAS PERKELE SE TIIA OIKEASTAAN ON KUN EI ME MUISTETA SEN OLEMASSAOLOA KUN EI MEILLÄ OLE EDES YHTÄÄN POLAROID-KUVIA MUISTOINA SEN "JUHLISTA"?

Tai mitä jos koko juhlia ei tule koska maailma hukkuu muoviin ja kaikilla ei ole edes kotia ja merihevoset ja vanupuikot menevät sekaisin ja nettikaupat heittävät vaatteita roskiin ja MIKÄ OIKEUS MINULLA EDES ON PITÄÄ MITÄÄN JUHLIA KUN EI TÄSSÄ MAAILMASSA OLE KERTA KAIKKIAAN MITÄÄN ILON AIHETTA?

Mutta siis ihan tosi ihanaa järjestää juhlat. Oikeesti.

Lue myös: 

• Näin järjestät täydelliset synttärijuhlat

• Erilainen juhlapaikkavinkki: Yrjönkadun tilaussauna

• Askartele itse: 5 vaihtoehtoa tonttu- ja keijuovelle

Tässä on 35-vuotias nainen. Tai no, valehtelen hiukan. Postauksen kuvat on otettu pari viikkoa sitten, silloin kun olin vielä nuori ja viaton 34-vuotias. Ne otti ihana ystäväni Eino. 

Mutta tänään minä olen 35-vuotias. Ja jos totta puhutaan, elämäni ei ole yhtään sellaista kuin olin joskus nuorempana ajatellut. Mutta sitten muistan, että ekaluokkalaisena ajattelin, että yläasteella kuljetaan jakkupuvuissa ja viimeistään lukiossa kaikilla on koulussa mukana salkku. Että eiköhän kaikki ole ihan hyvin, vaikkei mikään mennytkään niin kuin ajattelin.

Minulla on työ, jota rakastan, asunto, jossa viihdyn (ainakin toistaiseksi), ihania, ihania ystäviä, joista yhden kanssa meillä on podcast, jonka suosio on ylittänyt kaikki villeimmät odotuksemme, kirja tulossa lokakuussa, ja kerta kaikkiaan kaikki mitä tarvitsen ja enemmän. (Paitsi ehkä parisuhde. Mutta sitäkään en kyllä juuri nyt tarvitse.) Silti en voi olla ajattelematta, ettei tämä ole ihan sellaista elämää, jota olin ajatellut kolmevitosen viettävän. Vaikken ehkä ollutkaan sitä niin hirveästi ikinä ajatellut. Tulevaisuudenhaaveeni loppuivat varmaan siihen mintunvihreään, kultanappiseen jakkupukuun, jota toivoin yläasteella rokkaavani. 

Nuorena ajattelin, että ihminen aikuistuu kuin taikaiskusta. Että sitä ikään kuin lakkaa olemasta oma persoonansa, ja astuu jostakin maagisesta aikuisuuden portista, ja sen askeleen ottaessaan muuttuu äkisti vakavaksi, tylsäksi, harmaaksi aikuiseksi. Että sitten minäkin yhtäkkiä alkaisin puhua sillä tavalla ilmaa sisään imien "joo joo joo, meidän markkinointiosastolla on sama" ja pitää tukkaa banaaninutturalla ja vaihtaisin puhelimen taustakuvaksi viinilasin keittiön marmoritasolla, ja muutaman vuoden päästä ässäni alkaisivat viheltää ja ottaisin permanentin ja alkaisin puhua markoista ja käyttää samanlaisia 70-luvun mekkoja kuin edesmennyt isoisoäitini. Mutta ei niin kai käy.

Sillä tällainen on oikeasti 35-vuotias nainen.

35-vuotias nainen...

...kääntyy edelleen silmät kiiluen, kun kuulee skeittilaudan äänen. Viimeksi eilen kävelin ihan älytöntä reittiä kauppaan, koska luulin kuulevani etäistä rullailua. Joka sitten tulikin tietyömaasta. 

...ei tiedä vieläkään, haluaako se lapsia. Mutta on silti stressannut asiasta 21-vuotiaasta asti. Hienoa ajankäyttöä, sanon minä!

...kärsii jumalauta finneistä edelleen. Kertokaa nyt joku niille murrosikäisille että SE EI OIKEASTI LOPU KOSKAAN.

...ei osaa koskaan olla ajoissa missään, vaikka on olevinaan jokin ammattilainen.

...luulee jatkuvasti olevansa edelleen parikymppinen. Ja sitten sitä sattuu selkään, lantioon ja niveliin (erityisesti sateella) ja se joutuu katsomaan parikymppisten miesten Tinder-kuvia silmiään siristellen. 

...on edelleen ihan saatanan kiusaantunut valokuvissa, vaikka on blogannut yli kymmenen vuotta. Mutta onneksi sillä on ystäviä, jotka osaavat ottaa kivoja kuvia siitä huolimatta.

...on kyllä yrittäjä, asunnonomistaja ja isotäti, muttei lue sanomalehteä joka päivä. Eikö kolmevitosten (tai jokseenkin sivistyneiksi itsensä laskevien ihmisten) pitäisi tehdä niin? Tai katsoa edes uutiset joskus?

...itkee yksinäisyyttä ja nauraa yhdessäoloa ja on humalassa ja möllöttää sohvalla ja tanssii nolosti ja nukkuu liian pitkään ja syö kokonaiseksi ateriaksi vaan sipsejä vaikka päässä soi koko ajan "puoli kiloa päivässä" -kasvismainos.

...tekee vieläkin valtavan numeron syntymäpäivistään. Ihan kuin se olisi joku 11-vuotias. Koska se on kaikki mitä mulla on tajuattekste. 

...on silti ihan onnellinen. 

Lue myös:

• En voi olla ainoa, joka...

• Rusina onkin rypäle ja muut oivallukset

• Kun täytän 31 vuotta

• Asioita, joita en uskonut tekeväni enää 30-vuotiaana

• Syntymäpäivistä ja siitä, että isi on huippu

Olemme järjestäneet ystäväni Janitan kanssa yhteisiä synttärijuhlia jo parinkymmenen vuoden ajan. Syntymäpäivämme ovat noin viikon päässä toisistaan, joten juhlat on oikeastaan pakko luonnollista yhdistää.

Täytin pari viikkoa sitten 34, ja mainitsen sen nyt tässä vielä uudelleen jotta mattimyöhäisetkin voivat onnitella, vaikka tein merkkipäivästä kuulemma jo massiivisen somespektaakkelin – tosin itse olen luonnollisesti sitä mieltä että spektaakkeliin ei vielä riitä yksi blogipostaus ja yksi snäppikavalkadi ja yksi onnittelujen kerjäysstoori instassa ja jatkuva synttäreiden rummuttaminen. Viime viikonloppuna järjestimme Janitan kanssa sitten vihdoin juhlat, ja  nyt kerron, miten ne onnistuvat parhaiten. 

Valitse juhlapaikka, jota kukaan ei osaa odottaa. Olemme järjestäneet juhlat muun muassa Omenapuutalolla, kaverin luona, O'Learys Bakersissa ja nyt viimeksi Töölössä ravintola Mestaritallin Meritalli-terassilla, ja lähes jokaisella kerralla suuri osa vieraista on sanonut että vau, enpä olekaan koskaan käynyt täällä. Ei siitä mitään hyötyä ole, mutta saatpahan pisteitä tyyppinä, joka valitsee kiinnostavia juhlapaikkoja.

Pidä huoli, että baarissa on paljon skumppaa. Eräissä surullisenkuuluisissa juhlissa kävi niin, että kuohuviini loppui kesken. Siitä lähtien olen aina ilmoittanut juhlapaikkaan etukäteen, että minun kaverini ovat sitten muuten melkoisia loppasuita ja tykkäävät skumpasta. Ei ole sittemmin enää loppunut kesken. Vaikka olemme kyllä yrittäneet juoda kaiken. 

Kutsu ainakin yksi erikoisvieras. Tällä kertaa en ehtinyt järjestää juhliin mitään sen kummempaa ohjelmaa, mutta onneksi Eeva Kolu toi tällaisen pehmolelun mukanaan. Kaikki olivat haltioissaan ja muistavat juhlat haukun ansiosta vielä pitkään. (Tosin jos haluat, että kaikki huomio on vain sinussa, ei tällaista turrea kannata päästää juhliin. Varastaa huomion melko tehokkaasti.)

Järjestä hyvä keli. Koko kesä on ollut ihan paska, mutta viime perjantainapa olikin ihan mielettömän ihana sää ja takuulla yksi loppukesän hienoimmista auringonlaskuista. Uskon, että sain sen aikaan stressaamalla niin saatanasti. Että olkaa hyvät vaan hienoista Instagram-kuvista.  

Ja viimeiseksi: valitse hyvä juhlakaveri. Ainakin minun juhlakaverini on tehnyt niin, koska minä järjestän yleensä kaiken. Ensi vuonna sun vuoro, Jamppa!

Lue myös: 

• En voi olla ainoa, joka...

• Synttärijuhlat Omenapuutalolla

Osallistun tämän viikon perjantaina Långvikissa järjestettävään sisätömarkkinointitapahtuma PING Helsinkiin. Sen tarkoituksena on tuoda yhteen yritysten markkinointi- ja päättäjätyypit sekä sisällöntuottajat eli bloggaajanplantut, someaddiktit ja tubettajanretaleet.

No mitähän helvettiä sinä olet sinne menossa tekemään, kysytte varmaan. Niinpä. Uskon, että ne luulevat minua joksikin muuksi. (Mutta shh! Ei kerrota niille, koska menen ihan mielelläni kylpylähotelliin väijymään somejulkimoita aamutakeissa.)

Käsittääkseni sisältömarkkinointifestari PING Helsinki on saanut nimensä siitä, että internetkielessä ihmisen huomio kiinnitetään pingaamalla eli tägäämällä hänet linkkiin, postaukseen tai kommenttiin, joka hänen halutaan huomaavan. Aloin sitten miettiä, mistä kaiken maailman tapahtumissa ajattelisi olevan kyse, jos niistä tietäisi vain nimen. PING Helsinkikin voisi olla nimensä perusteella vaikkapa Etelä-Suomen pöytätennisturnaus tai pääkaupunkiseudun suurin triangelimuusikoiden kokous.

PING Helsinki
Matkailuopiskelijoiden järjestämä osallistava yhteisökampanja, jonka osallistujat mainostavat Helsinkiä matkailukohteena kommentoimalla sanaa "Helsinki" mielivaltaisesti mihin tahansa internetissä. Keskustelupalstoille, pornoklippeihin, artikkeleihin. (Pelottavina on, että tämä varmaan toimisi.)

Slush
Vähemmistökonferenssi, joka kokoaa yhteen aliarvostetun sääilmiön rakastajat. Ohjelmassa muun muassa paneelikeskustelu loskan yhteydestä kohonneeseen verenpaineeseen liikenteessä (keskustelijoina Pekka Pouta, liikenneviraston edustaja ja Slash, jonka nimen joku oli kuullut vahingossa väärin).

Flow
Uusi päivä -ohjelman kansainvälisen faniyhteisön alajaoston fanibiennaali, joka keskittyy sarjan tapahtumapaikan, Virtaus-nimisen kaupungin fiilistelyyn. Paikalla pienoismalli, selfieseinä ja tamperelaisen vastarintaryhmän mielenosoitus.  

Tubecon
Putkimiesten vuosittaiset kansalliset kokoontumisajot. Seminaarin maskottina toimii Hilarius Hiiri, joka laulaa: putkeen / rööriin / tule kanssamme Hilarius-kööriin / sillä putkesta näkee koko maailman / koko maailman.

Minun on ihan pakko hehkuttaa minun ja ystäväni viikon takaisia yhteisiä 30-vuotissyntymäpäiväjuhlia Helsingin Lapinlahden Omenapuutalolla (Suomen, maapallon, universumin).

Omenapuutalo on viehättävä pikkuinen puutalo Lapinlahden entisen mielisairaalan pihassa (kyllä, creepyä ja helmeilevää, kaikkea yhtä aikaa). Talo ei ole enää käytössä, mutta kaupunkilaisaktiivi vuokraa sitä juhlakäyttöön (hyvin pientä) korvausta vastaan. Herttaisessa pikku talossa ei ole juoksevaa vettä, mutta eksootillinen sisäpuucee löytyy. Kuten myös mahtava romu-ullakko (jonka seiniltä löytyy mitä muutakaan kuin alastonkuvia), iso piha ja yksi Helsingin parhaimmista sijainneista. Suosittelen mitä lämpimimmin!

Omenapuutalon vuokraaminen on edullista, mutta ainakin meidän kohdallamme sekavaa ja amatöörimaisen oloista. Se hoituu Omenapuutalon Facebook-ryhmän kautta. (Koen tarpeelliseksi kertoa, että tilasta löytyy stereot, vessapaperia, huonekaluja, keittiövälineitä ja paljon kertakäyttöastioita. Ettei kaikkea tätä tarvitsisi välttämättä itse roudata paikalle. Turhaan.) 

Mutta katsokaa, miten ihanat juhlat me saimme aikaiseksi: