Sisältövaroitus: tekstissä on paljon puhetta pahoinvoinnista. Yritän kirjoittaa siitä neutraalisti enkä mitenkään ällöttävästi, mutta jos sellainen triggeröi herkästi, mieti tarkkaan haluatko lukea.

Viikolla yhdeksän aloin olla toden teolla huolissani, koska oloni oli “liian” hyvä. Viime raskaudessa yhtäkkiä parantunut yleisvointi juuri näihin samoihin aikoihin paljastui (vasta viikkoja myöhemmin, tosin) keskenmenoksi. Puristelin rintojani ja nännejäni ja yritin arvioida, sattuuko niihin enemmän vai vähemmän kuin ennen (yllättävän vaikeaa, muuten). Maistelin ruokia ja pyrin maistamaan niissä jotakin outoa. Seurasin neuroottisesti älysormukseni dataa saadakseni selville, onko kehon lämpötilassa tai sykkeessä tapahtunut jonkinlainen muutos.

9+2 kirjoitin: Seulontaultraan on kolme viikkoa ja kaks päivää. Se tuntuu aika lyhyeltä ajalta, joka on selvä ero edelliseen raskauteen. Silloin aika kului hitaammin ku koskaan. Vaikka siis joo on kolme viikkoo musta ihan liikaa, heh, haluisin mennä varhaisultraan uusiks jo nyt. Mutta se ei tunnu överipitkältä. […] Kärsivällisyys on ihan vitun herkillä. En jaksa olla paikallani tai tehdä mitään kauaa. Ruuanlaitto tuntuu vaivalloiselta ja hitaalta ja kaikki istuma-asennot vituttaa. Ei kiinnosta yhtään tehdä töitä. Vaikka ei se kiinnosta hirveästi muutenkaan lol.

Oloni oli siis melko hyvä. Se oli hetkittäin avuksi: esiinnyin Helsingin kirjamessuilla ja olin valtavan helpottunut, etten puklannut mikkiin Messukeskuksessa. Mutta siinä missä oloni parani, kasvoi myös huolestuneisuuteni. En oksentanut neljään tai viiteen aamuun peräkkäin, eikä rinnoissani tuntunut yhtään arkuutta. Kaiken päälle älysormukseni, jonka dataa tarkkailin kuin heikkopäinen, meni epäkuntoon: puhelimen sovellus ei yhdistänyt sormukseen, enkä saanut syke- tai lämpötilatietoja ulos. Menin ylikierroksille ja olin varma, että nyt se on tapahtunut. Raskaus on mennyt kesken.

Olin jo aiemmin päättänyt, että jos rahani riittävät, käyn ylimääräisissä ultraäänissä niin usein kun minua huvittaa. Ajattelin, että mielenrauhani ja -terveyteni on rahanmenon arvoista. En kestänyt ajatusta siitä, että raskaus keskeytyisi uudelleen niin, että kantaisin elotonta alkiota kohdussani ehkä viikkokaupalla. Varasin siis ajan uuteen ultraääneen. (En muistanut kirjoittaa tätä viimeksi kun kerroin varhaisultraäänitutkimuksestamme: julkisella puolella raskauden seurantaan kuuluu yleensä koko yhdeksän kuukauden aikana vain pari ultraäänitutkimusta, ellei kyseessä ole jostakin syystä tiukemmin tarkkailtava raskaus (en tiedä mitä nämä syyt voisivat olla). Jos haluaa käydä ylimääräisissä ultrissa, pitää se maksaa omasta pussista. Lääkärin tekemät ultraäänitutkimukset yksityisissä sairaaloissa maksavat hirveästi, mutta on olemassa tahoja, jotka tekevät pelkästään ultraäänitutkimuksia odottaville äideille, ja tutkimuksen tekee lääkärin sijaan kätilö. Hinnoissa on eroja riippuen paikkakunnasta ja yrityksestä, mutta mun kokemukseni mukaan varhaisultra maksaa tällaisessa paikassa 70-90 euroa yksityisen lääkäriaseman 200-250 euron sijaan.)

Ultraan mennessä pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. En pystynyt keskittymään mihinkään, koska ajattelin koko ajan vain, että pahin on nyt tapahtunut. Ajatus ultraäänessä saatavasta vahvistuksesta helpotti, muttei tarpeeksi, koska mieleen pyrki koko ajan ajatus siitä, että raskaushan voi mennä kesken vaikka tunti ultraäänen jälkeen. Stressasin siitä, että stressaisin niin paljon, että raskaus menisi sen vuoksi kesken.

Puristin puolisoni kättä herkeämättä. Kätilö ei ensin meinannut löytää kohdusta mitään, ja ehti huolestua itsekin, mutta lopulta Nyqvist (jota emme vielä silloin kutsuneet Nyqvistiksi – emme me uskaltaneet kutsua sitä vielä miksikään) suvaitsi näyttäytyä. Ultrassa näkyi liike ja pikkuruinen syke, ja minä aloin itkeä aivan holtittomasti siinä hoitopöydällä. Vatsani hytkyi itkun voimasta niin, että huolestuin, ettei kätilö voisi tehdä työtään. Mutta tärkein oli jo nähty: kohdussa oli hyvinvoiva sikiö.

Päivä ultran jälkeen huono olo palasi ja aloin taas oksennella. En voinut olla ajattelematta, että vauva teki tämän tahallaan, sai minut aivan pois tolaltani. Ehkä siellä vesselöityykin pikku jekuttelija!

Mulle muodostui rutiiniksi syödä aamulla aina heti herättyäni kolme viinirypälettä ja juoda pieni tilkka vettä. Heti kun olin syönyt ne, tuli oksennus, ja sen jälkeen pystyin syömään jotakin kunnollista. Jos en syönyt mitään, etova olo velloi paljon pidempään. En voinut sietää pehmeitä leipiä, joten söin usein näkkäriä tai hapankorppua (tosin yhtenä aamuna oksennus tuli yllättäen vasta hapankorpun syömisen jälkeen, ja kirjoitin muistiinpanoihini: “Hapankorppu ei oo paras puklattava let me tell u.”). Omena on minusta aina ollut hyvää, mutta nyt se oli parasta mitä maa päällään kantoi. Lisäksi join usein valmiita smoothieita tai vauvansoseita. Suolakeksejä oli aina kaapissa, mutten tykännyt hirveästi syödä niitä. Ruoanlaitto oli ällöttävin askare minkä keksin. Minua väsytti ja turhautti ihan vietävästi.

Päivänä 11+3 kirjoitin: Oon ihan lopen kyllästynyt kaikkeen. Mikään ei huvita, mitään ei tee mieli, mitään ei jaksa. Ja kaikista pahin: Tuomas on alkanut haista mun mielestä pahalta. Vihaan sen dödöä ja suihkugeeliä ja partavettä, mutta vihaan myös sen ominaistuoksua, ja se ällöttää mua. Ihan kauheeta!! Yritän ajatella positiivisesti eli niin että tää kaikki oireilu tod näk meinaa sitä että vauva on vielä matkassa.

Isänpäivänä kerroin raskaudesta perheelleni, kun olin käymässä Tampereella. Olisin halunnut kertoa vasta seulontaultran jälkeen, mutta siihen oli vielä pari päivää. Kun nostimme maljan ennen isänpäivälounasta, ilmoitin, että meidänkin huushollissa juhlitaan ensi vuonna isänpäivää, jos kaikki menee hyvin. Oli ihanaa voida jakaa uutinen perheen kanssa, erityisesti siskon alakouluikäisten lasten kanssa, jotka ovat mulle tosi tärkeitä. Kaikki olivat hirveän onnellisia meidän puolestamme. Puhuin kaikille kyllä siitä, että otetaan päivä kerrallaan ja katsotaan miten käy, ja tein selväksi, että koko juttu on vielä vaakalaudalla. Olin kuitenkin aika luottavainen, koska oireet olivat palanneet ja ylimääräisessä ultrassa käyty.

Seulontaultraäänitutkimus eli ensimmäinen julkisen terveydenhuollon tarjoama ultraäänitutkimus tehtiin päivänä 12+3. Sen yhteyteen kuuluu muutamia verikokeita, ja tutkimusten tarkoitus on yhdessä selvittää, onko sikiöllä rakenne- tai kromosomipoikkeavuuksia. Lisäksi siellä varmistetaan, kuinka monta vauvaa on mahdollisesti tulossa ja millä viikoilla raskaus näyttää olevan. Puolisoni ei päässyt ultraan, joten jännitin ja itkin siellä yksin (voin ultrassakin tosi huonosti, ja nauratti, kun kätilö osoitti paikkaa, johon voin halutessani oksentaa). Kaikki näytti silmämääräisesti hyvältä: sikiö potki pieniä jalkojaan suoraksi ja näytti minusta ihanan naurettavalta. Ultrassa erottui pieni nenänpää, joka liikutti minua jostakin syystä aivan valtavasti. Mitat olivat näille viikoille juuri sopivat eikä mikään näyttänyt huolestuttavalta.

Seuraavana aamuna sain kuitenkin sikiöseulontayksiköstä puhelun: tutkimusten mukaan meillä oli kohonnut riski kromosomipoikkeavuudelle. Saimme mahdollisuuden valita riskittömän verikokeen ja istukka- tai lapsivesinäytteen välillä. Jälkimmäinen on tarkempi tutkimus, mutta siihen liittyy pieni keskenmenoriski. Valitsimme verikokeen, koska sen pääsi tekemään heti. Muita tutkimuksia olisi pitänyt odottaa vielä myöhemmille viikoille. Verikokeessa tarkistetaan vauvan kromosomit, joten sukupuolenkin saa halutessaan silloin tietää, ja kun kuulin tämän, minun pääni meinasi räjähtää. Kirjoitin muistiinpanoihini: “Ihan vitun scifiä että mun veressä on vauvan DNA:ta! Mitvit???”

Olin huolissani, mutta yritin ottaa päivän kerrallaan, koska en ollut ihan varma mistä huoli kumpusi. Ylipäätään se, että jotakin asiaa varten pitää tehdä jatkotutkimuksia, on yhtä aikaa hyvin rauhoittavaa ja huolestuttavaa: on hienoa, että tutkitaan, mutta argh apua miksi jotakin pitää tutkia hä. Pahinta tässä vaiheessa oli, että jatkotutkimusten tuloksia piti odottaa kenties jopa kaksi viikkoa.

Verikokeen iltana sussu sanoi ihan yhtäkkiä: “ihanaa saada vauva”, ja minun sydämeni pyörähti ympäri. Olimme sopineet, ettemme alkaisi kutsua vauvaa miksikään ennen kuin tutkimukset olisivat valmiit, mutta kuin huomaamatta aloimme toisinaan sanoa sitä Nyqvistiksi (nimen syntytarina on hölmö ja vaikea selittää, mutta se tuli joltakin jääkiekkoilijalta, jonka nimeä hoettiin mun perheessä yhtenä viikonloppuna, ja se alkoi kuulostaa hyvältä koska se oli sukupuolineutraali ja ilmaisi, että tulokas on ihan uusi, ny), ja saimme itsemme toisinaan kiinni siitä, että puhuimme toisistamme isänä ja äitinä. Sussu alkoi suukotella mun mahaa, ja jutellakin sille aina välillä, niin hiljaa, etten kuullut mitä se sanoi. Eikä se suostunut kertomaan: niillä on Nyqvistin kanssa kuulemma ihan omat saltsut.

Lue myös:

Raskausviikot 9-12: ultraäänitutkimuksia ja viinirypäleitä