Selkäkipuja, osa 2: diagnooseja ja neuvoja
Oli puoli tuntia siihen, että kahdeksannen luokan kemiantunti alkaisi ja pelkäsin, että myöhästyn koulusta. Juoksin bussipysäkille ja käännyin katsomaan, joko bussini tulee. Niskasta kuului naks, bussi tuli, mutta pääni ei enää kääntynyt takaisin paikalleen.
Ehdin bussiin, onneksi. Mutta vielä kouluunkaan päästyäni ei jumi helpottanut. Yritin kääntää päätä, mutta valkoisena vihlova kipu ei antanut minun tehdä niin. Sanoin kemianopettajalle, etten voi tulla tunnille, koska niskani niksahti ja minun oli mentävä terveydenhoitajalle. (Kemianopettaja vei muut oppilaat luokkaan ja sanoi niille, että Tiia ei nyt tule, Tiialla naksahti katsokaas päässä. Että kiitos vaan Irja.)
Istuin sairaalan päivystyksessä nelisen tuntia. Kun pääsin vihdoin lääkärille, hän antoi minulle Otrivin-geeliä. Olisin saanut sitä apteekista ihan ilman lääkäriäkin, eikä siitä ollut edes mitään hyötyä. Niska oli vinossa kolme päivää, kunnes jumi helpotti. Sen jälkeen juoksin bussipysäkille aina taakseni katsomatta. Aina kuitenkin juoksin, koska eihän sitä voi ajoissa olla. Ikinä.
Päivänä, jona täytin 23, kumarruin nostamaan paperin lattialta enkä enää päässyt ylös. Lähdin luennon sijaan lääkärille, joka kysyi, että oletko varma, ettet kaatunut ja satuttanut itseäsi viikonloppuna synttäreitä juhliessasi. Kiitos luottamuksesta. Noidannuoli, hän sanoi. (Opin myöhemmin, ettei noidannuoli ole mikään oikea diagnoosi. Se on yhtä kuin kaikki selittämättömät selkäkivut.) Vietin pari päivää mutkalla ja söin särkylääkkeitä, kunnes selkä suoristui.
Vuonna 2011 olin selkäjumin vuoksi kolme viikkoa sairaslomalla työstäni Helsingin ḱaupungilla. Selkäni röntgenkuvattiin työterveyslääkärillä, ja sain diagnoosikseni välilevyn rappeuman. Enkä suoraan sanoen vieläkään ole ihan varma, mitä se tarkoittaa.
Kannoin diagnoosia mukanani kuin turvariepua ja punoin sen osaksi identiteettiäni. Uppouduin selkäsairaan rooliini ja hyväksyin tylpästi sen, että tällaista elämäni nyt tulee olemaan. Lääkäri kielsi lenkkeilyn, ja sen myötä kielsin itse itseltäni kaiken muunkin urheilun. Muistan, kuinka katsoin kateellisena minua reilusti vanhempia naisia rojahtelemassa patjoille ja säkkituoleihin elokuvissa (nyt ihmettelet varmaan että mikäs perkeleen elokuva se tuollainen on ja minä vastaan että ihan nyt justiinsa en muista sen nimeä mutta katson sen varmasti sinulle myöhemmin) ja ajattelin, että voi jeesus, minä en ikinä tule pystymään tuohon. Itkeskelin iltaisin sitä, etten voisi koskaan hankkia lapsia, kun en edes pystyisi nostamaan niitä syliin. (Tässä kohtaa äitini sanoi että älä hupaja, myös pyörätuoleihin sidotuilla ihmisillä on lapsia ja ne pärjäävät niiden kanssa ihan hyvin.)
Noin vuosi sitten selkäni kuvattiin vuosien inttämisen päätteeksi uudelleen omalla terveysasemallani, kun kivut eivät fysioterapian, osteopaatin ja liikunnankaan avulla loppuneet. Lisäksi niiden kaveriksi oli tullut ilkeä vihlonta vasempaan lantioon. Ja arvatkaa mikä oli diagnoosi?
Normaali selkä. "Ei täällä mitään rappeumaa ole", sanoi lääkäri.
Koska rappeumat eivät parane tai katoa, ei kyseessä mielestäni voi kerta kaikkiaan olla mikään muu kuin jumalallinen väliintulo. Eräänlainen selkäkeiju, tai ehkä välilevypupu. Mutta parasta mitä se sai aikaan, oli vapautus jonka kehossani koin, kun en yhtäkkiä enää ollutkaan selkäsairas. Toisin kuin olin vuosia luullut. Kivut eivät täysin kaikonneet, mutta ne lievenivät, ja tunsin itseni todella paljon terveemmäksi. Aloin lenkkeillä, ilmoittauduin tanssitunneille ja olen uskaltautunut jopa sellaiseen trampoliinipuistoon, joka on käytännössä selkäsairaiden saattohoitolaitos. Ja elämästä tuli paljon parempaa. En edelleenkään pysty kumartumaan aamuisin, mutta pystyn rojahtamaan säkkituoliin tai patjalle. Kunhan sitä ei tarvitse tehdä heti aamusta.
(En muuten tiedä yhtään, mistä tämä diagnoosisekoilu johtuu. Oletan, että koska kaikilla on tietojeni mukaan selässä varsinkin iän myötä vähän rappeumaa, on lääkäri vuonna 2011 tulkinnut röntgenkuvani dramaattisemmin kuin lääkäri vuonna 2017. Olen yrittänyt saada käsiini vanhoja röntgenkuvia siinä onnistumatta.)
Mutta lisäksi olen tehnyt muutakin! Vaikka juuri viime postauksessa dumasin kaikki selkäneuvot, jaan niitä nyt itse. Nämä asiat neuvon sinuakin tekemään, jos sinua sattuu selkään:
Hanki hyvä kallis sänky, se on sen arvoinen (testaamalla selviää, mikä on itselle paras, mutta selkävaivaisille toimii yleensä muutenkin sänkyhommista tuttu neuvo: mitä kovempi, sen parempi, tirsk)
Osta myös kunnon tyyny, joka tukee niskaa, ja/tai selkävaivaisille tarkoitettu pitkulainen tyyny, jota voi käyttää erilaisin tavoin selän tukena nukkuessa
Tee toimistotöitä seisten, jos mahdollista, äläkä hanki liian hyvää tuolia, sillä on terveellisempää vaihtaa asentoa ja liikuskella
Kävele niin paljon kuin pystyt
Hanki resepti hyviin särkylääkkeisiin ja syö niitä silloin, kun kipu ei anna myöten
Jumppaa, älä bodypumppaa. Vanhuksille tarkoitetut jumppaliikkeet ja -lajit ovat selkävaivaisille hyväksi: suosi venyttelyä, vesijuoksua ja rauhallista kotijumppaa
Treenaa reisiä ja pakaroita, ne kannattelevat selkää
Anna itsellesi armoa, sillä se käy lankeemuksen edellä (tai jotain, en minä tiedä, ajattelin vaan että tänne väliin olisi hyvä saada jotakin hiukan henkisempää)
Hanki toinen mielipide mahdolliselle diagnoosillesi – niin minäkin aion vielä tehdä
Älä identifioidu selkäsairaaksi, jollei ole pakko. Pyydä jotakuta muistuttamaan sinua säännöllisesti siitä, että olet terve.