Kun pääsen superhienoon lentokenttäloungeen
Olen luonteeltani sellainen ihminen, että kaipaan koko ajan vähän ylellisyyttä ja hemmottelua. Sanon itselleni pääni sisällä toistakymmentä kertaa päivässä että "tämä on nyt sitä arjen luksusta" ja "sinä olet kyllä ansainnut tämän" (ja myös että "seriously?" mutta se ei liity tähän) esimerkiksi silloin kun käyn vessassa tai kampaan tukan tai kuljen hissillä, ja sallin itselleni miniylellisyyksiä kuten suklaanpalan, mehubaarin kalleimman mehun ja jakson (okei, kaksi okei, kolme) suosikkisarjaani lounastauolla. Joskus ostan itselleni kauniita kukkia, koska ne saavat minut tuntemaan itseni sellaiseksi Instagramin suositeltu-sivulta löytyväksi, hyväntuoksuiseksi naiseksi, joka nonchalantisti ostaa kukkia kauppareissullaan, jonka hän tekee tietenkin halliin (vaikka omat kukkani ovat vähän nuupahtaneita ja Alepan alelaarista, koska hain sieltä pakasteranskalaisia, enkä osta niitä ollenkaan nonchalantisti vaan tekemällä siitä suuren numeron kaikille, jotka sattuvat olemaan paikalla, eli yleensä ainoastaan kassaneidille). Kaiken tämän teen siksi, että tuntisin oloni hetkeksi vähän tavallista luksuksemmaksi.
Luksuksella on kuitenkin kääntöpuoli, ja se on se, että siihen tottuu aivan liian nopeasti. Pian yksi suklaanpala ei enää riitä, vaan täytyy saada ihan kokonainen, vähän parempi konvehtirasia, ehkä sellainen joita saa vain lentokentältä. Kalliita mehuja täytyy ostaa kaksi, toinen heti juotavaksi ja toinen kotiin, ja suosikkisarja on katsottava alusta loppuun asti ennen kuin voi tehdä yhtäkään murusta työtä (paitsi jos yksikään toimeksiantajani lukee tätä tekstiä, silloin teen tietenkin työt pois alta ensin).
Luksus on luksusta vain hetken, ja te kaikki muut olette varmaan tajunneet tämän jo naperoina lastenkirjoista ja minä olen ainoa, jonka piti elää ahneeksi kolmekymppiseksi asti ennen kuin opin oikeastaan mitään.
Näin nimittäin kävi muutama viikko sitten, kun pääsimme Turkin-matkallamme kuuluisaan Turkish Airlinesin loungeen Istanbulin lentokentällä. Lounge on saanut useita maailman parhaan loungen palkintoja (kyllä, sellaisiakin on ilmeisesti olemassa), ja se saa kiitosta paitsi ylellisyydestään, myös funktionaalisuudestaan ja kauneudestaan. (Nyt sanoin lounge niin monta kertaa että sana menetti jo merityksensä. Lounge. Lounge. Lounge.)
Kun ensin menin sinne olin ihan että...
...koska huomasin, että ilmaisia latteja saa ihan vaan pyytämällä.
Ja sitten menin vessaan ja olin ihan että...
...koska vessa oli hienoin koskaan näkemäni.
Sitten menin takaisin ruokapuolelle ja olin ihan että...
...koska jokaiselta tiskiltä sai loputtomasti ilmaista ruokaa ja jokaisessa nurkassa kökötti help yourself -viinakärry.
Sitten kiertelin vähän ja olin ihan että...
...koska yhdeltä sivulta löytyi autorata....
...yhdestä salista itseään soittava piano...
....ja sitten löysin leffateatterin...
...ja vaikka mitä muuta älytöntä. Oli biljardipöytä, sänkysopet, kiertelevä hieroja, videopelejä, kirjasto, livemusiikkia, golfsimulaattori, kakkubuffa ja niin edelleen. Ja sitten minä olin siellä seitsemän tuntia ja olin ihan että...
...koska ei se sitten enää tuntunut miltään.
Tietysti nyt, kun nökötän tässä muruilla vuoratun keittiönpöytäni ääressä naputtelemassa juttuja lähmäisellä koneella eikä kukaan anna minulle edes lasillista vettä, kaipaan loungeen niin, että kylkiluihin sattuu. Loungeen pääsee, jos matkustaa Istanbulin lentokentän kansainväliseltä terminaalilta bisnesluokan lipulla. Mutta annan kyllä neuvon: nauti ensimmäisistä 20 minuutista, sillä ne ovat parhaat minuuttisi siellä.
Lue myös:
(P.S.! Snäpissä @tiiamarietta on taas kesäkalenteri juhannukseen asti! "Laadukasta" sketsiviihdettä à la yours truly.)