Kriisistä selviäminen: kahvista luopumisen tuska

kahvi

Lopetin kahvinjuonnin viikko sitten. Tänä aikana tunteeni tuota ihanaa, kamalaa kofeiinilitkua kohtaan ovat muuttuneet myrskysään lailla.

Uskon, että tässä tilanteessa voidaan soveltaa samoja kohtia, jotka liittyvät mistä tahansa traumaattisesta kriisistä selviämiseen:

Shokkivaihe (ensimmäinen päivä): Tässä vaiheessa ajatukset pyörivät ainoastaan kriisin aiheuttajassa. Kahvi on kyllä kamalaa myrkkyä, miksi koskaan edes aloin juomaan sitä? Kahviakahviakahviakahviakahviakahviakahvia. Kahvi on parasta, mitä maailmassa on! Jumalten nektaria! Yäk, pahaa. Ah ihanaa! Yäk, kamalaa. Ah, parasta! 

Reaktiovaihe (päivät 2 ja 3): Tässä kohtaa kärsit sellaisista maailmanlopun vieroitusoire-päänsäryistä, että migreenit jäävät auttamatta toiseksi. Pahinta on se, että mikään lääke ei auta ja samalla sitä tiedostaa, että piiiikkiriikkinen tilkkakin kahvia auttaisi. Ja Starbucks huutaa joka ikisessä kadunkulmassa pilkallista kutsuhuutoaan.

Käsittelyvaihe (päivät 4 ja 5): Kutsutaan myös hyväksymisvaiheeksi. Valo alkaa pilkahdella tunnelin päässä, eikä nuppiinkaan enää niin kovasti satu. Kyllä. Minähän taidan pystyä tähän. (Silmät kiinni aina Starbucksin kohdalla.)

Uudelleen suuntautumisen vaihe (päivät 6 ja 7): Tässä vaiheessa saattaa jo nähdä itsellään tulevaisuuden ilman kahvia. Sen saattaa haluta vaihtaa teehen, chaihin tai veteen (niitäkin saa Starbucksista). Tai kuten minun tekisi mieli, crackiin.